Voi apua miten vanha mä jo oon

Eilen oli ihan kummallinen päivä. Kokoajan oli kuuma ja kylmä, sydän hakkasi ja muutenkin oli sellainen fyysisesti kummallinen olo. Kymmeneltä illalla kärsin kuumuudesta jo siinä määrin että oli pakko soittaa kotiin ja sanoa että tulen tänään nukkumaan sinne omakotitalon viileyteen, sillä tätä kerrostalo -yksiön kuumuutta en tuntenut enää kestäväni.

Pääsin onneksi äidin mankeloimiin lakanoihin, sopivan viileään huoneeseen nukkumaan. Kunnes vasen käsi puutui. Ehdin siinä jo hieman hätääntyä, sillä pulssi tuntui aika kovalta ja vasemman käden puutuminenhan on yksi sydänkohtauksen merkeistä. Soitin päivystykseen ja sieltä sanottiin että tule tänne sydänfilmiin niin ei tartte siellä hermoilla. Isän ja Daven kanssa lähdettiin Jorviin päivystykseen. Sydämessä kaikki hyvin ja verenpainekin normaali. Epäilimme yhdessä stressiä ja yleistä hermoilu-olotilaa. Yöllä kotiinpäin ajaessa huomasimme, että päivälleen tasan 27 vuotta sitten, olin matkalla tuohon samaan sairaalaan. Siitä en kyllä muista mitään, sillä silloin menin sinne syntymään.

Gradun vaiheet: loppua kohti mennään

Haastattelut on nyt tehty. Ja nyt pitää alkaa analysoimaan. Eli loppu häämöttää Pitäisi vaan jaksaa istua ja kirjoittaa. Taitaa käydä niin että synttäreiden kunniaksi istutan perseeni penkkiin, ja naputtelen yötä myöten niin että saan tämän tapauksen viimeinkin kansien väliin. En oikeastaan malttaisi enää odottaa että se on valmis. Motivaation puutetta on ollut ilmassa, tai juomavedessä, sellaisia määriä että olen lähinnä vatvonut aihetta mielessäni, saamatta kuitenkaan ainuttakaan kirjainta paperille.

Helsingissä on ihanaa. Tuntuu vähän siltä että haluaisin asua taas täällä. Suunnitelmiahan voi muuttaa ihan mielinmäärin. Tai siis ei voi, koska monesti nämä elämän tärkeät palaset eivät ole välttämättä ihan omissa käsissä, vaan jonkun toisen päätösvallassa. Mutta katsellaan sitten sen Lontoo-kokemuksen jälkeen.

Tälle viikolle olikin sattunut toimintaa oikein reilusti. Luultavasti vastapainoksi lorvailulleni. Tiistaina tapasin Helsingissä erään mielenkiintoisen naisen, jonka kanssa sain keskustella muutaman tunnin ajan. Sain nauttia kauniista Pohjois-Suomen murteesta, ja välillä huomasinkin kuuntelevani sointuja sanojen sijaan. Ja tänään kävin Turussa (tai Turusa, niinkuin sielä sanotaan) tapaamassa erästä toista haastateltavaa, jonka löysin täältä blogien maailmasta. Ja taas pääsin murrematkalle, mutta tällä kertaa Keski-Suomeen. Kaupunki oli kaunis, kuten se aina on. Aurajoki oli ruskeanvihreä, mutta eikö se ole vain sosiaalinen konstruktio että vesi on kaunista vain sinisenä?

Näistä haastatteluista tajusin kuinka paljon olenkaan kaivannut suomenkieltä. Se että saan puhua sitä ystävieni ja perheeni kanssa on tietysti ihanaa, ja suomenkielinen kirjallisuus on myös mahtavaa. Mutta elävä kieli, ja sen erilaiset murteet ovat jotain aivan muuta. Olen kuullut sanoja, joita kukaan tuntemani ihminen ei koskaan yhdistelisi tuolla tavalla. Aina en edes osannut reagoida niihin, en tiennyt oliko ne ironisia letkautuksia vai todellisuutta kuvaavia ilmaisuja. Jäin pitkäksi aikaa miettimään sitä kun eräs haastateltava puhui 'jämä ihmisistä'. Miten hieno ja kuvaava sanapari, mutta samalla niin epäkorrekti.

Nyt on siis tullut aika siirtyä viimeiseen vaiheeseen gradunteossa. Nähtäväksi jää, ehdinkö tai jaksanko tätä päivittää. Mutta syyskuussa nyt ainakin (ja luultavasti jo paljon aiemmin!!).

Lopeta se blogin kanssa pelleily!

Nyt on oikeasti paljon tärkeämpiäkin juttuja edessä, kuin tämän blogin päivitys. Mutta ajattelin sen kuitenkin tänne kirjoittaa, koska enhän minä sitä enää muutaman kuukauden päästä muista, miltä silloin tuntui kun deadlineen oli ihan liian vähän aikaa.

Stressiä ja hermoilua. Ei taida kulua tuntiakaan ilman että jompikumpi meistä sanoo jotan gradusta. Yleensä se on sellaista 'mun pitäis..' tai 'mä lupasin ittelleni..' tai vastaavaa. Miksi on niin vaikea keskittyä?

Kesämielellä

Olen ollut lomalla. Olen ollut Berliinissä ja Suomessa. Täällä (siis Suomessa) on vieläkin niin hiton kuuma, etten ole jaksanut päivittää. Pitääkö mun kertoa kaikki? No, ei tietenkään tarvitse. Silloin kun heinäkuussa viimeksi päivitin oli gradu vielä tosi vaiheessa. Suunnittelin sillon Saksan lomaa. No, ne suunnitelmat muuttuivat hieman, mutta pääsin kuitenkin pyörähtämään Berliinissä. Sieltä tulin Suomeen, ja viikkoa myöhemmin hain Daven ja Matt:in lentokentältä. Viikko vierähti poikain kanssa Helsinkiä ihastellen ja kuumista rantapäivistä nautiskellen. En tullut juuri ajatelleeksi gradua. Sitten Matt lähti, ja olenkin siitä asti tuntenut aktiivisesti huonoa omaatuntoa kaikesta mahdollisesta oheistoiminnasta. Tämä siis tarkoittaa etten ole oikeasti tehnyt kovasti gradun eteen, mutta jostain aivan ällistyttävästä syystä sain pienen armopalan. Meille, siis kaikille tuleville maistereille, myönnettiin viikko lisäaikaa. Tämähän tarkoittaa periaatteessa sitä että Daven ja Matt:in kanssa hummailu ei ollutkaan tuhlausta vaan ihan oikeaa lomaa, josta ei rokoteta. No tietystikkään tällä ei ole juuri muita kuin psykologisia vaikutuksia, sillä olenhan varannut oikolukian sekä gradun ohjaajan kanssa sopimani aikataulu on edelleen paikkaansa pitävä. Ja niin, alkaahan mulla työtkin tässä ihan kohta joten en oikeasti edes ehtisi mitään gradua viimeistellä vaikka nyt antoivatkin sen viikon. Mut kummiski. Ihan mukavan rentouttavalla tahdilla mennään. Olen arvioinut että gradu on suurinpiirtein valmis 2 viikon päästä, ja silloin sen voi lähettää ensin ohjaajalleni, ja sitten oikolukuun. Ja sitten siinä jääkin mukavasti aikaa painattaa koko homma ja käydä viemässä laitokselle. Nyt on siis loppurutistus edessä. Havuja perkele!

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hiljenee blogini jälleen määräämättömäksi ajaksi.

Juu juu, elossa ollaan. Suomessa parhaillaan nautitaan kesasta. Palaan myohemmin paivittamaan viime kuukauden toimintaa. Watch this space