Minäkin olen ollut nirso

Tehtiin retki Sollér:iin. Ensin mentiin vuorten yli ja läpi vanhalla junalla ja sitten Sollér:ista otettiin vanha ratikka satamaan. Molemmat paikat olivat kauniita. Junamatkalla nähtiin taas mantelipuita ja tällä kertaa nähtiin myös kuinka niitä poimitaan; pitkällä tikulla sohitaan, yksi kerrallaan (kamala homma!!) niin että mantelit tippuvat maassa olevalle kankaalle. Tuoreet mantelit maistuvat aikalailla erilaiselle kun ne joita jouluna syödään (riisipuurossa).

Vaikka tämä saari on pieni, niin eri kaupunkien välillä on jänniä eroja. Täältä kotoisin olevat kaverini kertoivat että he kuulevat heti paikallisten puheesta, mistäpäin saarta he ovat kotoisin! Sollér:issa on saaren paras jäätelötehdas sekä paljon sitrushedelmä viljelmiä. Paikallinen appelsiinijäätelö oli herkullista! Minä en edes yleensä tykkää mistään appelsiinijutuista.

Mielestäni matkustelun yksi ehdoton elämystentuottaja on makunautinnot. Mallorcalainen keittiö on sekoitus katalonialaista tapaskulttuuria ja saaren ihan omia herkkuja. Niistä suosikeikseni on noussut ensaimada ja pan moreno. Saaressa kun ollaan ja vieläpä Välimeren ympäröimänä, on merenantimet aika iso osa paikallista ruokakulttuuria. Tästä päästäänkin hyvin tämän postauksen nirsoiluteemaan nimittäin Dave ei syö mitään merestä nostettua! Ei suostunut edes maistamaan merilevää jota meille tapaksena tarjoiltiin. Toisen nirsoilu on raivostuttavaa. No, totuttelusta kai siinäkin on kyse enkä minäkään mikään kaikkiruokainen ole aina ollut. Äiti aina muistaa kertoa tarinan jolloin oltiin Saksassa perheen kanssa ja 'pottuja piti tuolle alkaa keittämään ettei olisi nälkään kuollut'. Niin ja tapahtuipa vaelluksen aikana niin että vaikka nälkä oli valtava kokopäivän kävelyn jälkeen niin tarjolla ollut kasviskeitto ei maistunut koska siinä oli selleriä. Mutta kuten sanoin, toisen nirsoilu on raivostuttavaa.

Matkapäiväkirjat

Matkapäiväkirjat on vielä aika vaiheissaan mutta niitä voi käydä vilkaisemassa osoitteessa http://vuokkomatkustaa.blogspot.com. Homma toimii niinkuin tämäkin blogi eli ensimmäinen kirjoitus on alimmaisena ja kuvat näkyvät paremmin jos niitä klikkaa.

Miten tulisi toimia kun tuntuu että aika loppuu kesken?

Viikon päästä taas mennään. Silloin lennetään taas mantereelle ja sieltä alkaa meidän kesän viimeinen reissu; Ranskan, Luxenburgin ja Belgian läpi Hollantiin ja sieltä sitten takaisin Enkkulaan. Motivaatio on toistaiseksi haussa koska viime reissun tunnot kolisee vielä vartalossa väsymyksenä, kolotuksena ja tasapainottomana olona. Mutta, itseppä olen tätä halunnut ja tämä jos mikä on loistavaa harjoittelua mun maailmanympärimatkaan, joka jonain päivänä vielä toteutuu. Ja eilen illalla kun tutkiskelin meidän Ranska-opasta niin kyllä taas kutkutti niin kuin pitääkin.

Toinen asia joka syö motivaatiota mielestäni on se fakta että minä lähden täältä Palmalta kokonaan pois enkä tiedä tulenko enään takaisin. Tänään kirjoittelin tekstareita täällä oleville kavereille ja huomasin ilokseni että olen kuin olenkin saanut aikaiseksi ihan mukavan sosiaalisen elämän täällä ja kaikki olivat ilossaan kutsusta mun läksiäisiin.

Tästä pääsenkin mun mieli marmatukseen eli siihen kuinka kamalalta lähteminen tuntuu. Luulisi että jo tässä kahdessa vuodessa olisi tottunut niihin tunteisiin joita tulee kun joutuu hyvästelemään ihmisiä, joitakin jopa loppuiäkseen. Mutta ei. Jotenkin en vaan kestä olla aina se joka lähtee, olisi ihanaa joskus olla se joka jää. Tiedän jo valmiiksi että tulen olemaan siipimaassa ens lauantaina. Kyyneleet silmissä lupaillaan että pidetään yhteyttä, nauretaan ja itketään. Se on kuulkaa tosi raskasta.

Onneksi siihen on vielä melkein viikko aikaa. Ja tämä viikko on hektisyydellä pilattu. Kiirettä pitää, kaikki täytyy ehtiä hoitamaan ennen lähtöä. Edes minä itse en tiedä mitä nämä 'kaikki' hoidettavat asiat ovat. Kirjoittelin tässä yhteenvetoa mun tutorille kaikista matskuista joita olen täällä keräillyt. Onneksi paperilla asiat näyttävät edes hitusen verran järkevämmältä kuin miltä ne näytävät pääni sisällä.

Kaiken tämän hermoilun ja hikoilun keskellä olemme Daven kanssa pyöräilleet Cala Majoriin, etsineet ja löytäneet ihanan turkoosin laguunin jossa ei ole muita ihmisiä, katselleet pienten satamien laivoja kun aurinko on jo laskenut ja ihmetelleet valtavia jahti-laivoja joihin ihmiset ilmeisesti ovat valmiita sijoittamaan riivatusti rahaa. Älkää siis huoliko, rakkaat, kyllä täällä päässä osataan rentoillakkin! Välillä vaan tekee mieli purkaa noita stressi-ajatuksia tänne.

Aamuyön väsynyttä ajatelmaa

Täällä minä vaan töitä paiskin klo 2 aamuyöllä lauantaina. Salaa toivon että olisin jo Englannissa että voisin aloittaa kunnolla kirjallisuusluettelon. Mun hommat täällä on aikalailla pulkassa. Täytyy vaan tapailla muutamaa tyyppiä ja sitten jutskata vielä tutorin kanssa. Mutta hiljalleen ajatus siitä minkalaiseen muotoon voisin kaikki havaintoni ja tietoni aiheesta kasata tuntuu houkuttelevalta. Mieli alkaa täyttyä inspiraatiosta ja kannan mukanani lehtiötä jonne kirjaan kaikki älynväläykset. Haluaisin jo päästä hommiin ja juttelemaan kunnolla ohjaajani kanssa siitä mihin suuntaan tästä lähdetään. Niin kovasti toivoisin että ensimmäisestä oikeasta tutkimuksestani tulisi juuri sellainen kuin toivon ja että osaisin siinä kertoa juuri ne asiat jotka minusta tuntuu mielenkiintoisilta ja haluaisin ehkä vielä analysoida vähän miten kaikki nämä palaset joita olen täällä ollessa keräillyt, mahdollisesti vaikuttavat Espanjan ja ehkä koko euroopan yhteiskuntiin. Toivoisin myös että aito kiinnostus ja intohimo tätä aihetta kohtaan olisi havaittavissa teksistäni ja että tutkimustani arvioivat ihmiset ajattelisivat että minussa voisi olla potentiaalia akateemiselle uralle...

Työ itsessään ei todellakaan ole edes lähimaillensakkaan pulkkaa nähnytkään! Nyt alkaa vasta olla matsku valmiina. Olisi vaan nyt jo aikamoinen kipinä alkaa ymmärtämään, sisäistämään, analysoimaan ja kertomaan jollekkin siitä mitä minä olen täällä miettinyt. Jotenkin en oikein uskalla täysin antautua tälle vielä koska edessä on 3 viikon reissu jolloin tulee taas irtauduttua aiheesta. Ei siinä etteikö alitajunta tekisi hommia kolmivuoroisesti mutta just nyt tuntuu siltä että tämä aihe saattaa viedä mukanaan, niin olisi ihanaa antaa itsensä vaan vietäväksi.

No, eipä ollut paljon järkeä tässä kirjoituksessa. En tiedä johtuneeko myöhäisestä ajankohdasta vai ajatusten sekamelskasta vai molemmista ja kaikesta muustakin. Ehkä joku kuitenkin ymmärtää mitä tässä ajan takaa.

Syntymän päivä

Tänä päivänä, 25-vuotta sitten minä synnyin. Perheen kolmantena ja suvun tieskuinkamonentena lapsena. Minä en oikein tiedä mitään siitä päivästä. En kai ole koskaan tullut kysyneeksi oliko silloin aurinkoista tai tapahtuiko maailmalla jotain mullistavaa. Sen tiedän että sisko oli iloinen saadessaan siskon ja veli halusi lukon oveensa ettei vauva riko hänen perhoskokoelmiaan. Sen myös tiedän että äiti yritti soittaa kotiin ja kertoa uutisita mutta luuri oli jäänyt huonosti ja siksi piti ensin soittaa naapurille että kertovat laittaa luurin kunnolla. Ja tiedänpä senkin että isän selkä oli juuri silloin todella huonossa kunnossa, ei kuulemma voinut edes kävellä vaan kontaten vain pystyi liikkumaan. Sellainen oli minun Alku.

Monen monituisen mutkan, matkan ja takapakin jälkeen vihdoinkin tuntuu että myrsky alkaa olla ohi. En jaksaisi olla enää nuorempi minä. On se vaan jotenkin niin paljon helpompaa olla jos ei ole kokoajan järjestämässä itselleen tuskallisen hankalia elämäntilanteita joista poispääsyyn tarvitaan ammattiauttajaa tai sitten turhauttaa itsensä kuoliaaksi kaikenlaisella jossittelulla, kadehtimisella tai saamattomuudella. Nyt ehkä olen saanut narunpäästä kiinni. Toivotaan että se ote pitää.

Mä Oon Täällä Taas

Koneen ääressä vihdoinkin. 20 päivää mantereella teki hyvää mutta myös aiheutti aikamoisen uupumisen. Matkan aikana kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa ja muistiinpanot tulevat kuvitettuna näille sivuille kunhan olen ne mielessäni jäsentänyt. Tällähetkellä aivoissa on vaan sotkua ja kaaosta, en oikein muista missä oltiin ja mitä tapahtui mutta muutaman päivän kuluessa saan varmaan aikaiseksi jonkinlaisen matkapäiväkirjan rakenneltua.

Mutta koska tiedän että Rakkaat Lukiani ovat valvoneet öitään ja pureskelleet kyntensä riekaleiksi, niin valoitan vähän miten matkankulku sujui. Se muuten sujui yllättävän hyvin ilman karttaa ja kompassia, eli suunnitelmaa ja johdonmukaisuutta.

Eli

Aloitettiin Valenciasta, Paellan ja Horchatan kotimaasta, ja leiriydyttiin siellä muutama päivä. Sitten mentiin Pamplonan kautta San Sebastianiin ja sieltä päiväretkeiltiin Zarautx:iin. Baski-maan viimeinen etappi oli Vitoria, jossa päästiin mukaan kaupunkifestareiden meininkiin. Vitoriasta otettiin bussi tai juna (en nyt muista) Burgosiin jossa pientä vilppiä käyttäen saatiin ilmainen leirintäpaikka, illallinen ja kaupunkikierros-ajelu. Myöhemmin todettakoon ettei siinä vilpissä mitään epäreilua ollut, pieni etukäteisluksus tulevasta raadannasta. Aamujuna Ponferradaan ja klo 16.25 meistä tuli Pyhiinvaeltajia. Aloitettiin siis 2ookm vaellus läpi Pohjois-Espanjan, määränpäänä Santiago de Compostela. Vaellus kesti 10 päivää ja niiltä päiviltä on paljon päiväkirja merkintöjä. Nyt vain sanottakoon että olo Santiagossa oli väsynyt mutta onnellinen. Santiagossa vierähtikin viikonloppu ja yöbussilla hurautettiin Madridiin. Madridista Valenciaan ja sieltä lennot kotiin Palmalle. Siinäpä se.

Lähdön Päivä

Tänään me lähdetään. Enää muutama tunti siihen kun istutaan lentokentällä ja sitten mennään lähtöportille. Lento kestää 45 minuuttia, toivottavasti siellä saa kahvia. Tämä on ensimmäinen kerta kun en ole päiväkausia hermoillut etukäteen. Tai siis. Olen hermoillut joka päivä mutta sellaisella rennolla tavalla. Yleensä en osaa nukkua ennen matkaa ollenkaan tai sitten herään aamuyöllä vielä pakkailemaan. Mutta tänään unta maistui klo 9.30 asti ja sitten ollaan vaan hiljalleen pakkailtu viimeisiä juttuja. Voiko tähänkin tulla rutiini? Ilmeisesti voi ja se on vähän tylsää. Mutta vaikka pakkailu olisikin muuttunut 'rutiiniksi' niin olen korviamyöten innoissani tästä tulevasta reissusta.

Seuraavat päivitykset tapahtunee kolmen viikon päästä!

Maisemia

Viimyönä iski rajuilma. Heräsin siinä kolmen kieppeillä siihen että välähteli ja jyrisi. Pakko oli mennä parvekkeelle ihmettelemään. Ne joille en ole vielä hehkuttanut aivan fantastisen upeaa merinäköalaa kerrottakoon että meidän parvekkeeltä näkyy meri. Niin, siis salamoinnin seuraaminen parvekkeelta oli aikamoinen kokemus. En ole koskaan niin paksuja salamoita (salamoita? miten 'salama' taipuu?) nähnyt ja rajuilmat täällä etelässä taitaa olla astetta rajumpia kun pohjoisessa.

Tämä kuva ei sitten mitenkään liity ed. mainittuun rajuilmaan. Tämä kuva on otettu kun meri oli varsin rauhallinen ja taivas pilvetön. Auringonlaskut on ylipäätänsä kauniita mutta erityisen kaunis se oli sinä iltana kun tämä kuva otettiin. Silloin oltiin vuoristossa ja ihmeteltiin miksi tuossa kalliossa on niin valtava reikä.

Lähtölaskenta

Kohta se alkaa. Meidän seikkailuloma Espanjassa. Palmalla asuminen alkaa tulla päätökseensä, enää muutama juttu hoidettavana ja mun tutkimusaineiston pitäisi olla kasassa. Toivottavasti tulen muistamaan tämän kesän monesta asiasta. Mutta etenkin siitä mitä kaikkea täällä hengailu antoi ja miten paljon se vahvisti mun luottamusta itseeni ja selviytymiseeni. Tällainen elämäntapa sopii varmaan toisille muttei kaikille. Minulle näyttää sopivan vaihtelevasti.

Dave kysyi yllättäen eilen että onko mulla ikävä Suomea. Siitä lähti liikkeelle erilaisten ajatusten virta joka toi mukanaan monenlaisia muistikuvia ja asioita joita en ole ajatellut aikoihin. Miltä se oikein tuntuu kun ikävöi Suomea. Eniten ikävöin tietysti ihmisiä ja tietynlaista elämän mutkattomuutta. Sitä ettei tarvitse niin kovasti ajatella miten missäkin toimitaan ja minkälainen käytös on suotavaa. Omien seurassa voi olla oma itsensä eikä tarvitse tuntea olevansa ulkopuolinen, ulkomaalainen. Mutta toisaalta, olen ollut poissa jo kaksi vuotta, ei niin että se olisi kovin pitkä aika, mutta muutos minussa itsessä on ollut niin huomattava että voisin kuvitella Suomeen paluun tuovan mukanaan paluu-shokin. Osaisinko enää käyttäytyä niin mutkattomasti vai olenko täällä maailmalla oppinut pitämään puoleni ja jopa vaatimaan asioita itselleni, entä jos olenkin muuttunut niin että ystäväni pitävät minua vieraana.

Suhde kaikkiin ystäviini on muuttunut tavalla tai toisella. En tiedä olenko minä etääntynyt vai onko ystävyys etäisyyden takia saanut uusia ulottuvuuksia. Sen kuitenkin tiedän että on olemassa joukko ihmisiä joiden onnellisuus saa minut onnelliseksi, ja joiden elämän vastoinkäymiset saa minut surulliseksi, niitä ihmisiä minä kutsun ystäviksi. Sydämestä toivon että kaikilla menee hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä omaan elämäänsä. Valinnoistahan tässä on kyse!

Ikävöidessäni Suomea, eniten ikävöin perhettä. Sitä että voi syödä äidin tekemää mustikkapiirakkaa, käydä ajelulla isän kanssa, mennä kyläilemään siskon ihanaan omakotitaloon tai sitä että näkee pitkästä aikaa veljen lapsikatraan. Perheeseen liittyy niin paljon sellaisia muistoja jotka tulee mieleen tuoksuina, tuntemuksina tai muina aistimuksina. Sellaiset muistot auttavat koti-ikävässä ja rauhoittavat hermostuneen mielen.

Minä kysyin Davelta ikävöisikö hän Englantia jos me asuttaisiin jossain muualla. Sitäpä onkin vaikea sanoa jos ei paremmin tiedä. En minäkään tiennyt ennen kuin lähdin. Juttelu meni vakavaksi ja päätettiin miettiä tosissaan sellaista vaihtoehtoa että muutettaisiin Suomeen ensvuonna. Aluksi vaan vuodeksi kokeilemaan miltä se tuntuu. Jos palikat kolahtaa paikoileen työ ynnämuitten välttämättömyyksien osalta, voisin minäkin olla valmis paluumuuttajaksi.

Jaapajaapajaa, tehdään kuitenkin ensin tämä Espanjan reissu ja sitten se tour de France, ja sitten pitäisi vielä valmistua Englannista, niin että ens vuotta voisi vakavamielisesti edes ajatella.. paljon on asioita listalla ja minun listat ne yleensä muuttuvat vauhdikkaasti.

Terveisiä Helvetistä

Aloin jo päästä sunnuntai -nurinan alkuun kun Dave päätti ettei nyt aio mua kuunnella vaan tehdään sitten jotain, mennään vaikka kaupungille. No, kaupungilla jatkoin nurinaa siitä että sunnuntaisin kaikki paikat on kiinni ja se se vasta ankeeta onkin. Hetkenaikaa käveltyämme noilla tyhjillä kujilla eteen avautui aukio ja aukion toisella laidalla pieni pyörävuokraamo. Siinä sai nurina lähtöpassit kun me päätettiin että tänään me pyöräillään. Ystävällinen myyjä vuokrasi meille menopelit kohtuulliseen hintaan ja me päätettiin lähteä kohti sunnuntai-pyöräilijän paratiisia; loputonta pyöräilykaistaa rannikkoa pitkin.

Siinä taittui kilometrejä toisensa jälkeen ja ohi viiletettiin niin kylistä kuin satamista. Matkanvarrella nähtiin monia pieniä laguuneja joissa turkoosi vesi houkutteli hikistä pyöräilijää pulahdukselle. Kunnes. Aivan yhtäkkiä, pienen kaupungin jälkeen eteen avautui S'Arenal; tuo saksalaisten turistien rypemiskeskus. Kilometrikaupalla hiekkarantaa, humalaisia, kirkuvia tyttöjä, machoilevia poikia, saksalaisia Espanjan lomarannikolla... Siellä ne näytti viihtyvän ja mikäs siinä viihtyessä kun ravistolasta saa bratwurstia, baarissa jumputtaa saksalaispop ja palvelua saa äidinkielellään. Kuulostaa ihan lomalta, ainakin joillekkin. Minulle se muistutti helvettiä. Mutta toisaalta oli hyvä että pistäydyttiin sillä joskus olen kuullut itseni sanovan että 'mentäis nyt ees jonnekkin vaikka sitten turistirysään', tällaisia haaveita varten on nyt olemassa se muistikuva joka mieleeni tänään syöpyi niin että luulen ettei noita sanoja suustani enää putoile vaikka olisi mikä kaamos ja pakkanen.

Pyöräily, enemmän tai vähemmän sekavan, ihmismassan seassa ei ollut ihan helppohomma. Aina oli joku haahuilemassa keskellä pyöräkaistaa eikä klingkutus (kellon soitto) aiheuttanut mitään reaktiota. Formula ykkösen hurmassa oli paikalleen jähmettynyt kymmenia ellei satoja ihmisiä, sitä kun luukutettiin jättiläisscreeneiltä ja tietysti saksalaisella kommentaattorilla.

Pyöräillessämme eteenpäin, kohti saaren eteläosaa, juteltiin siitä että miksi nuo paikat näyttävät olevan juuri niin kamalia kuin voi kuvitella. Ja miksi ihmiset maksavat rahaa päästäkseen niihin kerta toisensa jälkeen. Sietäminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen on niitä elämän vaikeimpia asioita. Jotkut kun vaan on aina väärässä.