Kamalaa on se että kun sairastuu muutamaksi päiväksi ja on siitäkin vielä seuraavat muutamat päivät toipilaana niin yllättäen löytää itsenä keskeltä kamalaa työtaakkaa josta ei voi muuta kun hermostua. Olen yrittänyt saada jotain rotia tähän hommaan kirjoittelemalla listoja mutta pian jo huomasin itseni kaiken tyhmän sähläyksen parista eli siivoamasta kämppää. Ajattelin että näinkö tässä taas käy että kulutan koko päivän tähän korvikepuuhasteluun ja sitten illalla tuherran sitä etten saa mitään aikaiseksi. Katsotaan nyt jos miten käy

Tässä sunnuntaisia tunnelmia Rowhegdestä.
Kevään ensimerkit tammikuussa??

Kamala tauti iski keskiviikkona. Kaikkiin lihaksiin kohdistuvaa särkyä ja edes-takas sahaavaa kuumetta. Nyt alkaa helpottaa mutta oli aika kamalan rankka kokemus vaikka kestikin vaan 2 päivää. Dave oli kahdesti viemässä mua sairaalaan kun kehon lämpötila oli lähes 40 astetta. Jotain kummaa tässä sairaudessa tosiaan oli, en ole koskaan ennen noin kovin kärsinyt ja vieläpä niin ettei mikään särkylääke auta tai edes helpota.

Hyviä uutisia on vain ennen keskiviikkoa tapahtuneet asiat eli se että sain viime jakson esseet takas ja kaikki meni aivan yli odotusten. Vähän kyllä mietin että antaako ne meille vikan vuoden opiskelijoille vähän helpommin pisteitä..

En malttaisi millään olla toipilas koska nyt on niin paljon hommia. Aivan liian monta juttua hoidettavana etten olisi edes joutanut sairastamaan mutta ei auta lannistuminen tässäkään asiassa. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät niin Dave sairastuu viikonlopuksi (työssäkäyvien ihmisten kirous) eli sitten ollaan sisätiloissa ja minä saan hoideltua rästit pois.

Kävin aamulenkillä ja voi että oli kaunista!! Auringon nousu ja roudasta valkea maa. Ilma oli niin raikas että melkein huimasi. Olisin jaksanut vielä enemmänkin hölkkäillä mutta kun koulu kutsui. Ennen luentoa piti käydä juttelemassa yhden opettajan kanssa ja se sitten venyi niin että koko luento jäi välistä. Mutta se juttelutuokio oli sen arvoista. Nyt taas pursuilen ideoita ja ajatuksia mun lopputyötä varten ja sain paljon uusia lukuehdotuksia ja muutaman kontaktin. Hyvä juttu se!

Toinen hyvä juttu on se että me ollaan osattu olla todella valveutuneita kuluttajia eikä olla sorruttu supermarkettiin kertaakaan vaikka se on lähellä ja auki 24h! Me olemme vartavasten kävelleet pikkukauppaan joka sijaitsee pitkän mutta kauniin kävelymatkan päässä. Siellä pikkukaupassa on sitäpaitsi paljon parempi valikoima kasviksia, tofuja ja erityisesti luomua lähiruokaa. Sieltä saa myös hunaja-pistaasipähkinä halvaa, jota en ole monessakaan paikassa nähnyt. Se on ihanaa herkkua luonnonjogurtin kanssa! En omista montaakaan keittokirjaa ja niistäkin suurinosa on Suomessa eli omasta päästä keksittyjä reseptejä on alkanut kertyä aikalailla. Kuinkahan suuret markkinat suomalais-englantilaiselle keittokirjalle olisi? Ei varmaan kovin kummoiset, ainakaan Italiassa (jos Berlusconiin on uskominen).

Klo 4.30 aamulla meillä pärähti palohälytin päälle. Ulos raahusti kahdesta kerrostalosta hiljainen joukko ihmisiä suoraan sängystä repäistynä. Jos hitotuksen olisi voinut muuttaa energiaksi niin sillä olisi luultavasti lämmittänyt ja valaissut pienen kaupungin. Ulkona tuli värjöteltyä noin 30min koska joku oli jättänyt perunoita uuniin ja uunin päälle. Ei siellä mitään savua vakavampaa ollut mutta palopäällikkö halusi silti pitää palopuheen siitä että tulee olla huolellinen. Mahtoi olla vastaanottavaa ja innostunutta yleisöä paikalla.

Tämä oli 3. palohälytys 36 tunnin sisään. Suunnitteluvaiheessa joku oivalsi pistää kuumuustunnistin hälyttimet niin että kun suihkuhuoneen oven avaa niin kuuma höyry laukaisee hälytyksen. Minä olen ainakin kahdesti jo aiheuttanut sen että koko kerrostalo tyhjenee ja ihmiset värjöttelee pihalla. Jollakinhan saattaa tästäkin hommasta nousta vallanhimo päähän ja alkaa huvikseen ja kiusallaan ihmisiä juoksuttamaan.

Kävin eilen hoitelemassa kansalaisvelvollisuuteni Suomen suurlähetystössä. Paikalle oli helppo löytää seuraamalla muita toppatakein ja kaulaliinoin varustautuneita ihmisiä. Paikallisilla kun ei ole tapana sellaiseen hullutteluun sortua että talvella muka pipoa ja hanskoja käytettäisiin. Aika hullua se on suomalaisiltakin että +12 asteessa ollaan kääriydytty kerrospukeisiin koska tammikuussa nyt vaan kuuluu olla talvi eikä siinä paljon mittareita katsella. Tai ehkä me tunnemme nahoissamme nuo Suomen huippupakkaset ihan empatian vuoksi.

Lauantai ei ole suosikkipäiväni olla Lontoossa koska silloin siellä tuntuu olevan koko maailma ja kaikkialla on ahdasta (ja tulee kuuma kun on talvivaatteet päällä). Puistoissa kävelyä kuitenkin on hyvä harrastaa koska englantilaiset osaavat pitää puistonsa kauniina ympäri vuoden. Aurinkokin sattui paistamaan juuri silloin kun me hengailtiin Green Parkissa ja käytiin hakemassa isot kahvit mukaamme. Koska Lontooseen uppoaa aina liikaa rahaa olimme me nyt varautuneet eväiden kera joita kelpasi siellä aurinkoisessa puistossa makustella.

Käytiin me vähän kulttuuritarjontaakin tutustumassa eli National Portrait Galleryssa olevaa 'self portrait' näyttelyä jossa oli taiteilijoiden (Van Gogh, Rembrandt, Kahlo, Degas, Warhol, Van Dyck, Bacon, Freud, Velasquez...) omakuvia. Oli aika kivaa keskittyä vain sellaiseen koska yleensä omakuvat ovat vain osana kokoelmaa eikä niihin tule kiinnitettyä erityishuomiota. Samassa galleriassa oli myös Schweppes Photographic Portrait Prize 2005 eli näyttely tuon valokuvakilpailun voittajatöistä. Se oli just sellaista valokuvataidetta josta minä pidän. Tarkkoja ja suuria kuvia oikeista ihmisistä ja tilanteista eikä mitään hämyisiä metsäkuvia tai valoilla ja varjoilla leikkimistä.

Ensimmäisenä Englannin vuotanani menin Lontooseen aina shoppailemaan, nyt en viitsi Oxford Streetille/Regent Streetille edes vaivautua. Vaateostoksia varten on parempi mennä jonnekkin isoon kauppakeskukseen. Mutta Lontoossa on SoHo jossa on niin hyviä kirja- ja levykauppoja että niiden kiertelyyn saa aikaa (ja rahaa) kulumaan vaikka kuinka. Meillä alkaakin olemaan jo aika hieno vinyylikokoelma, jostain pitäisi vaan löytää sellainen peli jolla niitä soitellaan. Kaupat olivat auki aika myöhään ja jäätiin vielä ihmettelemään Lontoon iltaelämää ennenkuin rättiväsyneinä raahauduttiin viimeiseen junaan.

Nyt ollaan jo keskiviikkoon ehditty. Teoriaosuus alkaa syntymään lopputyötäni varsten. Juttu vaan piilee siinä etten osaa olla lainkaan kriittinen. Minut on varsin helppo vakuuttaa vaikka minkalaisilla ajatuksilla. Juttelin aiheesta tänään tutorini kanssa ja hän kertoi sen olevan varsin tavallinen fiilis varsinkin kun ei ole vielä osannut kehitellä mitään vedenpitävää omaa juttua. Kamalasti hommaa ja stressiä, mutta tällaista se aina täällä on. Pitää olla ahkera, ahkeruus kun palkitaan.

Tästä päivästä ei tullut aivan yhtä vauhdikasta kuin eilisestä mutta jotain mainittavaa kuitenkin tapahtui. Tapasin tutorin ja sain kannustusta sekä risuja. Kamalaa, ajattelin, mutta sitten tulin järkiini. Tarkoituksena oli saada minut reippaammaksi joten nyt ei saa missään nimessä lannistua vaan ottaa ohjeesta vaarin ja urakoida kunnolla. Tämä on kuin onkin viimeinen mahdollisuus saada hyvät pisteet tästä tutkinnosta.

No aloitetaanpa vaikka eilisestä kauppareissusta joka huipentui siihen etta sain takaisin maksua tasan yhden punnan. Dave sanoi sen olevan johdatusta rahan jumalilta ja sillä olisi ostettava arpa. Otin haasteen vastaan ja sanoin meneväni kuuliaisena sunnuntaimessuun jos voitto tipahtaa. Ja sehän tipahti. £10 riihikuivaa rahaa.

Kotimatkalla jatkoimme jutustelua siitä että pitäisikö minun oikeasti raahauta kirkkoon seuraavana aamuna. Hetken (aivan todella lyhyen sellaisen) mietittyäni innostuin ajatuksesta. En ole ripariaikojen jälkeen lähestynyt kirkkoa kuin erotakseni sieltä joten ajatus tuntui lähes uskaliaalta. Voisinko olla niin suvaitsevainen että kuuntelisin hyvällä ja vastaanottavalla mielellä katolilaisen papin saarnaa samalla ajatellen että seurakunta ei suinkaan ole jonkun satuhahmon tapaisen legendan pelossa elävää ihmisjoukkoa ilman omaa kantaa ja katsomusta. Pitkin historian sivuja filosofit ovat olleet pappeja tai muita saarnamiehiä, miksi en siis minäkin anna heille mahdollisuutta avartaa näkemystäni.

Itseäni kuitenkin säästäen päätin etten ala edes vaivautumaan jeesuksen ja muun jengin uskottavuus ongelmaa miettimään, eikä sitä raamatun sanaakaan varmaan odoteta kritisoitavan. Jumalasta nyt puhumattakaan.

Aamuun mennessä olin saanut itseni ja Daven vakuuttuneeksi että tämä kokemus rikastaisi elämäämme. Dave, joka siis on käynyt katolilaisen koulun väkivaltaisten nunnien ohjauksella ja elänyt jumalan pelossa koko lapsuusvuotensa, ei ehkä ollut aivan järjettömän innostunut ajatuksesta. Sain hänet mukaan sanomalla että tarvitsen hänet sinne oppaaksi koska enhän minä voi mitenkään tietää millaista protokollaa siellä harjoitetaan. Viimeinen tikki taisi olla se kun demostroin miten Suomessa otetaan ehtoollisleipä; sillätavalla suu auki ja kieli ulkona (täällä se öylätti vaan annetaan käteen).

Aamulla olin innostuneempi kuin koskaan. Dave alkoi peloissaan silittämään pyhävaatteita ja kampaamaan tukkaa. 'Kiirehditään nyt ettei myöhästytä kirkosta' pääsin sanomaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Kirkolla huomasimme että tultiin liian ajoissa paikalle. Saarna alkaisi vasta puolen tunnin päästä. Mentiin kahville läheiseen kuppilaan ja aika hurahti nopeammin kuin huomasimme. Kymmenisen minuuttia myöhemmin kinastelimme kirkon ovella saako sinne mennä enää kesken saarnan. Daven mielestä ei saanut.

Mutta minähän olin päättänyt että kirkkoon mennään. Aloin renkuttamaan painavaa ovea joka ei tuntunut aukenevan. Melkein tunsin jo pettymyksen kunnes ovi aukesi ja vanhenpi nainen päästi meidät sisään. Alku sujui niin puhtaasti ja tyylikkäästi kuin vain voi kuvitella; rymistellen sisään, pudotin virsikirjan niin että kaikui ja jäin säheltämään koska en tiennyt minne istua. Papilta alkoi tulla merkittäviä katseita joten yritin näyttää niin laupiaalta kuin mahdollista.

Alkoi ensimmäisten virsien laulu. Meillä oli ihan väärä kirja auki joten ystävällinen mies tuli avustamaan. Silloin iski ensimmäistä kertaa se koulun kirkoistakin tuttu naurukohtaus. Onneksi sain itseni koottua ja aloin veisata. En voi sanoa että olisin ymmärtänyt juurikaan laulun sanoja mutta säveltä mukaille pääsin vauhtiin. Tunsin Daven hytkyvät hartiat, mutta itsevarmana jatkoin veisua. Pappi puhui, välillä noustiin seisomaan sitten taas istuttiin, muutama virsi ja rukoilemista. Kunnes, aivan tyhjästä pappi sanoi että nyt on aika kätellä vierustoveria ja luvata että jumala on heidän kanssaan. Olin aivan pihalla enkä voinut mitenkään hallita hämmästynyttä ilmettäni. Papinkin piti sitten tulla siihen kättelemään ja toivottelemaan. Minä sanoin vaan että 'kiitos', myöhemmin kuulin että olisi pitänyt sanoa 'niin myös sinun kanssasi'.

Sitten se oli ohi. Ulos kävellessämme monet halusivat kätellä meitä ja jutella. Itse olin niin hämmentynyt etten osannut muuta kuin kävellä pois. Ei minulle mitään traumaa jäänyt eikä mitään kirkon vastaista juttua tullut mieleeni, tosin en kyllä kokenut mitään kovin erikoista. Saarna itsessään oli tylsä eikä juuri antanut aihetta mietiskelylle. Kokemus mikä kokemus eikä harmita että mentiin. Tuskin kuitenkaan toista kertaa viitsin vaivautua.

Illalla käytiin katsomassa liikuttavaa ja kaunista elokuvaa Brokeback Mountain. Se oli niin hyvä leffa että ansaitsee suitsutusta täällä blogissakin. Käykää hyvät ihmiset katsomassa se.
http://www.hs.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/Arvio%20Ang%20Leen%20Brokeback%20Mountain%20särkee%20elokuvan%20myyttejä/1135218150047

Tänään käytiin reissulla Norwichissa (jonka nuo enkkulaiset lausuvat kummallisesti että 'norits') ja opin että kuuluisa Colman's sinappi on sieltä kotoisin. Sitten opin myös sen että siellä olevassa linnassa on teloitettu jengiä aikoinaan ihan urakalla ja senkin opin että Norwich on joskus ollut lähes Lontoon veroinen mesta paikka. Tällainen 'kotiseutumatkailu' on varsin virkistävää ja auttaa pahimpaa matkakuumeeseen (jota siis kroonisesti poden).

Tässä on kuva paikallisuutisiin päässeestä jalkakäytävästä joka kulkee hautausmaan halki, hautakivien reunustaessa tietä.


Käytiin tietenkin murhaajien pubisa pintillä.

Lahjakuva

Tässä on kuva siitä lahjataulusta jonka Dave minulle ihan omaksi maalasi.
(vieressä on puolikuollut joulutähti ja sekalainen röykkiö muuta kamaa josta ei kannata välittää)

Onko jollekkin sattunut jotain ikävää kolmastoista perjantaina? Ei mulle ainakaan. Tänään tuntuu ihan tavalliselta. Aurinko paistaa mutta tuuli on kova. Tuntui ihan hullulta mennä tuolla ulkona talvisaappaissa kun oli niin lämmintä. Kirjastossa sain kiinni motivaatiosta ja nyt olenkin ihan oikeasti aloittamassa kirjoitusurakkaa. Tuo joululoma vierähti niin etten tainnut edes kirjaa avata. Siitä ei auta nyt lannistuminen. Juttelin juuri yhden kaverin kanssa joka kertoi valehdelleensa tutorilleen koska ei kehdannut myöntää olleensa niin saamaton. Itse en ihan valehdellut kun rehellisesti kerroin etten ole vaan saanut yhtään mitään tehtyä. Onneksi vastaus oli rohkaiseva ja tutori jopa kehotti nauttimaan lomastani. Ja sitä minä tosiaan teinkin!

Minä istuin lentokoneessa nanson pilvipaita päälläni, söin fazerin parhaita ja luin 'tositarinoita suomesta'. Tuli sellainen olo että kannan Suomea mukanani. Tuntui turvalliselta että laukussa oli ruisleipää ja emmentaalia. Esimmäisellä lennolla olin vielä niin kiinnostunut kirjstani etten edes ehtinyt tylsistymään. Ajatelin kuitenkin kuinka tylsää minulla tulee olemaan siellä Amsterdamin kentällä. Olen ollut siellä jo monta kertaa. Joka kerta haen sushia sellaisesta ylikallista paikasta. Nytkin aioin tehdä niin. Saavuin Amsterdamiin ja jouduin taas passintarkastukseen. Sieltä menin jo jokseenkin tottuneesti suoraan sushipaikkaan. Syötyäni aloin miettimään mihin voisin seuraavaksi kuluttaa aikaa. Menin katsomaan niitä aikatauluja joista näkee miltä portilta lentoni lähtee. Huomasin että aikaa oli tapettavaksi vain 15 minuuttia.

Lento Lontooseen tuntui hurahtavan nopeasti. Taivas oli kirkas ja pääsin ihailemaan pimenevää Lontoota ylhäältä käsin. Seurasin Thamesia jotta pystyin paikantamaan nähtävyydet. Vielä laskeuduttuani Heathrowlle en ollut kovinkaan innoissani 'kotiin' pääsystä. Edessä olisi kenties koko reissun rasittavin vaihe.

Jatkoin lukemista metrossa. Piccadilly line -metroissa penkit on laitettu seinän vierustalle eli jos ei ole mitään lukemista ei voi tuijotella muuta kuin vastapäätä istuvia ihmisiä tai omaa peilikuvaa. Katselin omaa peilikuvaa koska näytin siltä etten olisi nukkunut viikkoihin, yritin myös katsella muiden ihmisten peilikuvia näyttäisivätkö hekin väsyneiltä. Lontoon metroissa on kivaa katsella ja kuunnella ihmisiä. Metromatka tuntui nälkävuodelta ja Holbornin asemalle tultaessa olin jo täysin tympääntynyt. Ei auttanut, metron vaihto ja 4 pysäkinväliä lisää. Pääsin vihdoin Liverpool Streetille josta viimeinen osa kotimatkastani alkoin. Olen huomaamattani kehitellyt kyvyn olla hötkyilemättä ja keskittyä vain seuraavaan koitokseen. Nyt vasta junassa aloin ajatella miltä tuntuisi palata kotiin ja nähdä Dave asemalla. Juna mateli puolet matkasta ja kuulutuksissa kerrottiin että se tulisi myöhästymään tunnilla. Silloin tuntui aivan kohtuuttomalta odotukselta mutta koska minä täällä nyt kirjoittelen niin jotenkin siitä selvisin. Olipahan rasittava päivä.

Dave oli vastassa asemalla ja otettiin taksi kotiin. Kotona odotti joululahjani, varmaan koskaan saamistani lahjoista hienoin! Davesta oli kuoriutunut taiteilija poissaollessani ja hän oli maalannut taulun!! Eikä ihan minkätahansa taulun vaan sellaisen jota olen ihastellut mutten koskaan ole edes kuvitellut että minulla olisi sellaisia rahoja.

Eilinen päivä kului suuren tylsyyden tylpistämänä. En saanut mitään aikaiseksi enkä tehnyt yhtään mitään. En edes käynyt ulkona. Tänään on pakko ottaa itseä niskasta kiinni jotta kävisin edes kirjastossa. Saa nähdä.