Eipä tuo lopputyöstä palautuminen ihan mutkattomasti käynytkään. Mua väsyttää ihan hirveästi! Menin eilen sänkyyn kymmeneltä ja heräsin klo 9 ihan tosi väsyneenä. Ihmeellistä, koska yleensä pärjään hyvin 6-7 tunnin yöunilla.
Aloitin taas magnesium + b-vitamiini kuurin helpottamaan särkeviä jalkoja ja lieventämään tykytystä sydämessä. Levottomat jalkani ovat taas kaivanneet mobilatia iltaisin. Vikojen ja vaivojen arvonnassa onnetar suosi juuri minua. Sukupolvien ajan erilaisia vaivoja kärsineet ihmiset ovat luovuttaneet perintönsä minun vartaloni käyttöön. Nyt vaan odotellaan että suonikohjut puhkeaa, niin eiköhän siinä ole sitten koko suvun sairaskertomus tiivistettynä 25-vuotiaaseen kropan rähjään.
Minulla on lista asioita jotka haluan tehdä ennenkuin täytän 30. Se lista ei koskaan tule täyttymään täydellisesti ja lisää ranskalaisia viivoja tulee lähes viikoittain. Nyt lista sai taas uuden jatkeen joka liittyy hurjaan fyysiseen rasitukseen ja itsensä ylittämiseen. Päätös on tehty mutta sen totettaminen on pitkäjänteistä itsekuria vaativaa juttuhommaa varsinkin kun omaan tuon edellämainitun epäluotettavan kroppan. En uskalla kirjoittaa sitä vielä tänne julkiseen muistiin mutta omaan vihkoseeni olen sen jo kirjoittanut.
Väsymyksestä huolimatta en raivostunut täysin kun tänään menin luennolle joka oli peruttu mutta ilmoitusta perumisesta ei tullut ajoissa. Taidan olla tulossa vanhaksi kun tuollaiseenkin tilanteeseen vaan lannistuu ilman että juoksisin opintotoimistoon valittamaan. Tulin vaan kotiin pöllöilemään enkä ole saanut mitään järkevää aikaiseksi n. 3 tuntiin.
Taidan mennä päikkäreille
tiistaina, huhtikuuta 25, 2006
maanantaina, huhtikuuta 24, 2006
Arki alkaa
Tänään alkoi taas opiskelut pääsiäisloman jälkeen. Lopputyön valmistumisen aiheuttamasta mielihyvästä pääsin reippaasti irrottautumaan kun uudet deadlinet siintää horisontissa. Nyt vielä 2 esseetä ja sitten voin alkaa valmistautumaan koerumbaan.
Ihan mukavaa oli palata kampukselle kun joka paikassa vilisi ihmisiä. Sain kuitenkin hengailtua siellä viitisen tuntia josta työtehokasta aikaa oli muutama tunti. Toistaiseksi en tiedä mistä ajattelin repiä motivaatiota kirjoittaa enää yhtään mitään. Mutta toistaiseksi tuntuu vielä ihan siedettävältä tämä elämä. Täytynee siis ottaa kaikki irti näistä motivaation rippeistä mitä nyt on vielä jäljellä. Onneksi olen kuitenkin todennut että motivaatio ruokkii itse itseään eikä se voi ihan täysin tyrehtyä. Tai voi, mutta sitä voi vielä silloinkin yrittää elvyttää.
Kutominen on mahtavaa motivaatioharjoittelua! Minun ihka ensimmäinen kutomisprojekti oli tehdä Davelle kaulaliina. Ostin oikein hienoja lankoja ja muuta. Mutta sitten alkoi tökkiä koko homma ja ne langatkin alkoi näyttää tosi rumilta. Ostin lisää lankoja ja tein ihan muita kutomisjuttuja. Eilen se kaulaliinan repale sitten taas pomppasi jostakin ja sen kutominen oli yhtä sujuvaan kuin esim. tervan juonti. Kudoin ja mietin että jos nyt vaan puran koko homman niin onko se luovuttamista? Ja mikä järki tässä on että jos vaikka saankin tämän ruman kaulaliinan valmiiksi niin todennäköisyys että Dave sitä ihan omasta tahdosta haluaa käyttää on hyvin pieni. Tässä kaulaliinan tekeleessä nimittäin on esillä kaikki amatöörikutojan mahdolliset virheet eli silmukan putoaminen ja sen osaamaton uudelleen metsästys, mielivaltainen kaventuminen ja leveneminen ja silmukoiden karkailusta aiheutuneet rei'ät. Kaulaliina päätyi purkuun mutta vaan kasvattaakseni omaa pettymyksen sieto ja virheiden myöntämis -kykyä. Ja iloisesti aloitinkin jo uuden projektin tuosta samasta langasta! Nyt olisi keittiöpsykologille käyttöä analysoimaan miksi luovuttaminen aiheuttaa ahdistusta?
Tulevaisuus näyttää pitkästä aikaa enemmän kiinnostavalta kuin masentavalta, mikä on tietekin kannustavaa. Olisi suotavaa jos kaikki suunnitelmat aina toteutuisivat juuri niin kuin haluaisin mutta epäilempä että näin käy. Nyt nuo suunnitelmat on sekasotkuna pääni sisällä mutta eiköhän ne siitä kohta selviä.
Nyt lähden juoksemaan pois lopputyöangsteja jotta uusien hommien sisäistys sujuisi mutkattomammin.
Ihan mukavaa oli palata kampukselle kun joka paikassa vilisi ihmisiä. Sain kuitenkin hengailtua siellä viitisen tuntia josta työtehokasta aikaa oli muutama tunti. Toistaiseksi en tiedä mistä ajattelin repiä motivaatiota kirjoittaa enää yhtään mitään. Mutta toistaiseksi tuntuu vielä ihan siedettävältä tämä elämä. Täytynee siis ottaa kaikki irti näistä motivaation rippeistä mitä nyt on vielä jäljellä. Onneksi olen kuitenkin todennut että motivaatio ruokkii itse itseään eikä se voi ihan täysin tyrehtyä. Tai voi, mutta sitä voi vielä silloinkin yrittää elvyttää.
Kutominen on mahtavaa motivaatioharjoittelua! Minun ihka ensimmäinen kutomisprojekti oli tehdä Davelle kaulaliina. Ostin oikein hienoja lankoja ja muuta. Mutta sitten alkoi tökkiä koko homma ja ne langatkin alkoi näyttää tosi rumilta. Ostin lisää lankoja ja tein ihan muita kutomisjuttuja. Eilen se kaulaliinan repale sitten taas pomppasi jostakin ja sen kutominen oli yhtä sujuvaan kuin esim. tervan juonti. Kudoin ja mietin että jos nyt vaan puran koko homman niin onko se luovuttamista? Ja mikä järki tässä on että jos vaikka saankin tämän ruman kaulaliinan valmiiksi niin todennäköisyys että Dave sitä ihan omasta tahdosta haluaa käyttää on hyvin pieni. Tässä kaulaliinan tekeleessä nimittäin on esillä kaikki amatöörikutojan mahdolliset virheet eli silmukan putoaminen ja sen osaamaton uudelleen metsästys, mielivaltainen kaventuminen ja leveneminen ja silmukoiden karkailusta aiheutuneet rei'ät. Kaulaliina päätyi purkuun mutta vaan kasvattaakseni omaa pettymyksen sieto ja virheiden myöntämis -kykyä. Ja iloisesti aloitinkin jo uuden projektin tuosta samasta langasta! Nyt olisi keittiöpsykologille käyttöä analysoimaan miksi luovuttaminen aiheuttaa ahdistusta?
Tulevaisuus näyttää pitkästä aikaa enemmän kiinnostavalta kuin masentavalta, mikä on tietekin kannustavaa. Olisi suotavaa jos kaikki suunnitelmat aina toteutuisivat juuri niin kuin haluaisin mutta epäilempä että näin käy. Nyt nuo suunnitelmat on sekasotkuna pääni sisällä mutta eiköhän ne siitä kohta selviä.
Nyt lähden juoksemaan pois lopputyöangsteja jotta uusien hommien sisäistys sujuisi mutkattomammin.
lauantaina, huhtikuuta 22, 2006
Kuningattaren syntymäpäivä.
Perjantain Guardianissa oli osuva kirjoitus : 'Let's wish the Queen a very happy birthday. And when she goes, let's bury this ludicrous institution' (Freedland, Guardian).
Lopputyö on palautettu. Se vetää sanattomaksi. En jaksa edes kirjoittaa kuningattaren synttäreistä. Katsotaan miltä tuntuu huomenna. Tänään olen vaan totutellut ajatukseen että lopputyö ei enää vaani minua.
(mieli on kirkas kuin keväinen päivä)
Lopputyö on palautettu. Se vetää sanattomaksi. En jaksa edes kirjoittaa kuningattaren synttäreistä. Katsotaan miltä tuntuu huomenna. Tänään olen vaan totutellut ajatukseen että lopputyö ei enää vaani minua.
(mieli on kirkas kuin keväinen päivä)
tiistaina, huhtikuuta 18, 2006
deadline viikonpäästä
Voi jeesus, etten paremmin sanois näin pääsiäispyhinä! Enää viikko aikaa saada lopputyö valmiiksi. Tuntuu aika uskomattomalta. Toisaalta olen sieluani myöten täynnä koko hommaa, eikä työhän tarttuminen käy laulaen. Mutta toisaalta, olen niin ylpeä itsestäni että sain tämän ison homman hoidettua ajoissa ja ekasta versiosta sain jopa kiitosta. Punakynää (tai siis nykymaailmassa punaiseksi värjättyä fonttia tietokoneella) oli heiluteltu ihan kohtuullisesti mutta ei mitään kovin vakavia korjauksia ollut vaatimuksena.
Pääsiäisviikonloppu koki yllättävän käänteen kun Dave soitti kotiinsa ilmoittaakseen että me emme aio osallistua pääsiäisrientoihin heidän kanssaan. Tämä aiheutti herneen nenään tunkeutumista toisessa päässä ja kokohomma oli äityä riidaksi. Tilanne mutkistui kun mukaan vedettiin vanhoja kaunoja ja muuta ja hetken tilanne näytti jo varsin vakavalta. Kyyneliä vuodatettiin puolin jos toisin ja minäkin sain osani tilanteesta. Onneksi olen kohtalaisen vahvaa tekoa kun kyseessä on aiheettomat syytökset joten osasin olla provosoitumatta ja pysyttelin taka-alalla. Itseasiassa menin suihkuun kun en jaksanut sitä typeryyttä kuunnella. Luurin paiskimisen (tai niinkuin nykyaikana kännykän punaisen napin säpsäkkä painallus) sijaan puhelu päättyi rauhallisesti.
Mutta. Kohta puoliin puhelin pirrasi uudelleen. Nyt oli käynyt niin että Daven 16-vuotias sisko ryhtyi pitämään veljensä puolia kotioloissa ja riita oli taas puhjennut. Tälläkertaa soittaja oli siis tämä sisko ja raukka siellä itki hysterian partaalla. Minä, kaikkien teiniangstityttöjen marttyyrisankaritar, päätin että tyttö tulee meille ja sillä sipuli.
Tästä hommasta seurasi toisenlainen vääntö. Nyt piti saada vanhemmat vakuuttuneeksi että 16-vuotias tyttö voi tulla veljensä luokse yökylään matkustaen itsenäisesti junalla 45min matkan. Daven äiti erityisesti oli sitä mieltä että ei voi mitekään pärjätä ja että tulee koti-ikävä. Ensimmäinen vääntö tuli pitkäperjantaina kun vanhemmat halusivat tuoda tyttärensä autolla tänne meille ja hakea seuraavana aamuna pois (Vaikka oltiinkin sovittu että lauantaina tulee). No, ei siinä mitään, mutta kun koko homman pointti oli se että saataisiin tuo tyttö rukka matkustamaan junalla ensimmäistä kertaa elämässään itsenäisesti ja että lähes sairaanloisesta ujoudesta kärsivä tyyppi saisi vähän itseluottamusta.
Dave jutteli siskonsa kanssa ja siitä selvisi että äiti oli kertonut tytölle nähneensä unen että jotain kamalaa tapahtuu jos hän nyt matkustaa yksin junalla. Ja että ei tyttö sitä junamatkaa niinkään pelkää vaan lähinnä äidin pettymystä ja huolta kuopuksestaan. Dave suostutteli siskonsa tulemaan junalla meille seuraavana aamuna ja Dave sitten tulee takaisin sunnuntaina hänen kanssaan.
Seuraavana aamuna soi taas puhelin. Olivat juna-asemalla mutta ei äiti eikä tytär osanneet ostaa lippua! Ja että olisi ehkä parasta jos he nyt vaan toisivat tytön autolla meille. Kuuntelin epäuskoisena kun Dave selitti äidilleen kuinka ostetaan junalippu. Ja niin, saatiin me se tyttö tänne. Tosin oli paniikissa jäänyt väärällä asemalla pois mutta onneksi saatiin tyttö puhumalla hyppäämään seuraavaan junaan joka toisi perille saakka.
Noista ja monista muista syistä en ole kovin montaa kertaa Daven siskoa tavannut eikä hän ole koskaan sanonut minulle sanaakaan. Enpä ole ennen yhtä pelokasta tyttöä tavannutkaan. Kovin kyllä kävi sääliksi että raukka on noin maahan lytätty. Mutta onneksi tästä tuli kuitenkin ihan positiivinen visiitti ja tyttökin vapautui hieman.
Ohjelmaksi keksittiin pyöräilyretki. Lainattiin yksi pyörä lisää naapurista ja mentiin porukalla katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Illalla syötiin hyvin ja juteltiin paljon.Seuraavana aamuna Daven vanhemmat soittivat että ovat juuri nyt lähdössä kotoa hakemaan tyttöä takaisin. Just joo, no eipä tarvinnut Daven sinne asti sitten raahautua.
Sunnuntain ja maanantain minä pyhitin lopputyölle, vähän myös pyöräilylle ja ihan vähän kutomiselle.
Pääsiäisviikonloppu koki yllättävän käänteen kun Dave soitti kotiinsa ilmoittaakseen että me emme aio osallistua pääsiäisrientoihin heidän kanssaan. Tämä aiheutti herneen nenään tunkeutumista toisessa päässä ja kokohomma oli äityä riidaksi. Tilanne mutkistui kun mukaan vedettiin vanhoja kaunoja ja muuta ja hetken tilanne näytti jo varsin vakavalta. Kyyneliä vuodatettiin puolin jos toisin ja minäkin sain osani tilanteesta. Onneksi olen kohtalaisen vahvaa tekoa kun kyseessä on aiheettomat syytökset joten osasin olla provosoitumatta ja pysyttelin taka-alalla. Itseasiassa menin suihkuun kun en jaksanut sitä typeryyttä kuunnella. Luurin paiskimisen (tai niinkuin nykyaikana kännykän punaisen napin säpsäkkä painallus) sijaan puhelu päättyi rauhallisesti.
Mutta. Kohta puoliin puhelin pirrasi uudelleen. Nyt oli käynyt niin että Daven 16-vuotias sisko ryhtyi pitämään veljensä puolia kotioloissa ja riita oli taas puhjennut. Tälläkertaa soittaja oli siis tämä sisko ja raukka siellä itki hysterian partaalla. Minä, kaikkien teiniangstityttöjen marttyyrisankaritar, päätin että tyttö tulee meille ja sillä sipuli.
Tästä hommasta seurasi toisenlainen vääntö. Nyt piti saada vanhemmat vakuuttuneeksi että 16-vuotias tyttö voi tulla veljensä luokse yökylään matkustaen itsenäisesti junalla 45min matkan. Daven äiti erityisesti oli sitä mieltä että ei voi mitekään pärjätä ja että tulee koti-ikävä. Ensimmäinen vääntö tuli pitkäperjantaina kun vanhemmat halusivat tuoda tyttärensä autolla tänne meille ja hakea seuraavana aamuna pois (Vaikka oltiinkin sovittu että lauantaina tulee). No, ei siinä mitään, mutta kun koko homman pointti oli se että saataisiin tuo tyttö rukka matkustamaan junalla ensimmäistä kertaa elämässään itsenäisesti ja että lähes sairaanloisesta ujoudesta kärsivä tyyppi saisi vähän itseluottamusta.
Dave jutteli siskonsa kanssa ja siitä selvisi että äiti oli kertonut tytölle nähneensä unen että jotain kamalaa tapahtuu jos hän nyt matkustaa yksin junalla. Ja että ei tyttö sitä junamatkaa niinkään pelkää vaan lähinnä äidin pettymystä ja huolta kuopuksestaan. Dave suostutteli siskonsa tulemaan junalla meille seuraavana aamuna ja Dave sitten tulee takaisin sunnuntaina hänen kanssaan.
Seuraavana aamuna soi taas puhelin. Olivat juna-asemalla mutta ei äiti eikä tytär osanneet ostaa lippua! Ja että olisi ehkä parasta jos he nyt vaan toisivat tytön autolla meille. Kuuntelin epäuskoisena kun Dave selitti äidilleen kuinka ostetaan junalippu. Ja niin, saatiin me se tyttö tänne. Tosin oli paniikissa jäänyt väärällä asemalla pois mutta onneksi saatiin tyttö puhumalla hyppäämään seuraavaan junaan joka toisi perille saakka.
Noista ja monista muista syistä en ole kovin montaa kertaa Daven siskoa tavannut eikä hän ole koskaan sanonut minulle sanaakaan. Enpä ole ennen yhtä pelokasta tyttöä tavannutkaan. Kovin kyllä kävi sääliksi että raukka on noin maahan lytätty. Mutta onneksi tästä tuli kuitenkin ihan positiivinen visiitti ja tyttökin vapautui hieman.
Ohjelmaksi keksittiin pyöräilyretki. Lainattiin yksi pyörä lisää naapurista ja mentiin porukalla katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Illalla syötiin hyvin ja juteltiin paljon.Seuraavana aamuna Daven vanhemmat soittivat että ovat juuri nyt lähdössä kotoa hakemaan tyttöä takaisin. Just joo, no eipä tarvinnut Daven sinne asti sitten raahautua.
Sunnuntain ja maanantain minä pyhitin lopputyölle, vähän myös pyöräilylle ja ihan vähän kutomiselle.
maanantaina, huhtikuuta 10, 2006
L*******n deadline on 2 viikon päästä
Olen ollut olevinani niin kiireinen etten ole muistanutkaan tätä blogia. No, tämä asia tuskin tulee korjaantumaan ihan pian koska se-jonka-nimeä-ei-sanota pitää palauttaa 2 viikon päästä. A P U A.
En siis ole antanut mitään tapahtua itselleni viime aikoina. Paitsi että hommasin Aldomovarin leffa boxin jossa oli 5 leffaa. Tämä ostos sai siunaukseni koska se on tuiki tarpeellinen lopputyötäni varten (joopa joo). Tämän siis ostin ihan oikeasta kaupasta. Kirppiskauppoihin on jotenkin varkain syntynyt lähes riippuvuus.
Nyt löysin siihen Daven kameraan salamavalon. En ole koskan valokuvaamista sen kummemmin harjoittanut, joskus tosin taisin haaveilla valokuvaajan ammatista, mutta nyt ihan viimeisen vuoden aikana se on alkanut tosiaan kiinnostamaan. Ja todisteena siitä on että osasin käyttää sitä vuoden '78 salamavaloa ihan oikein ja tiesin miten ne säädöt suurinpiirtein menee (manuaalisesti). Vitsit, että olin ylpeä kun siitä salamasta räpsähti sellainen silmät sokaiseva välähdys ja kamerastakin kuului muhkeat ääni-efektit. Kyllä siinä vieressä kalpenee digitaalisen kameran vieno vinkaus kun oikealla kameralla pistää räiskimään!
Näitä kuvia en siis voi laittaa tänne koska ne on, niin kuin vanhaan hyvään aikaan, vielä sisällä kamerassa.
En siis ole antanut mitään tapahtua itselleni viime aikoina. Paitsi että hommasin Aldomovarin leffa boxin jossa oli 5 leffaa. Tämä ostos sai siunaukseni koska se on tuiki tarpeellinen lopputyötäni varten (joopa joo). Tämän siis ostin ihan oikeasta kaupasta. Kirppiskauppoihin on jotenkin varkain syntynyt lähes riippuvuus.
Nyt löysin siihen Daven kameraan salamavalon. En ole koskan valokuvaamista sen kummemmin harjoittanut, joskus tosin taisin haaveilla valokuvaajan ammatista, mutta nyt ihan viimeisen vuoden aikana se on alkanut tosiaan kiinnostamaan. Ja todisteena siitä on että osasin käyttää sitä vuoden '78 salamavaloa ihan oikein ja tiesin miten ne säädöt suurinpiirtein menee (manuaalisesti). Vitsit, että olin ylpeä kun siitä salamasta räpsähti sellainen silmät sokaiseva välähdys ja kamerastakin kuului muhkeat ääni-efektit. Kyllä siinä vieressä kalpenee digitaalisen kameran vieno vinkaus kun oikealla kameralla pistää räiskimään!
Näitä kuvia en siis voi laittaa tänne koska ne on, niin kuin vanhaan hyvään aikaan, vielä sisällä kamerassa.
keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006
Pyöräilyä ja kutomista
Pyörän omistaminen ja pyöräily ovat nyt elämäni suurimmat onnellisuuden lähteet. Elinpiiri on laajentunut huimasti ja kaikenlaista ehtii tehdä päiväsaikaan. Kävin tänään aamulla uimassa ja kaupungilla vähän lankaostoksilla. Löysin kirppiskaupasta vaikka miten hienoja lankoja joten nyt minulla on kolme keskeneräistä neuletyötä laatikossa! Jee!
Dave lähti katsomaan futista pubiin koska minun piti saada lopputyötä tehtyä mutta tähän mennessä olen onnistunut vain imuroimaan, tekemään sämpylätaikinan sekä neulomaan. Eli ei kovinkaan vauhdikasta etenemistä lopputyön suhteen. No, nyt sain ainakin tietokoneen päälle niin jospa sitä muutaman rivin kirjoittelisi.
Tässä muutama kuva, ihan vaan kadehdituttaakseni (ihana suomen kielioppi) teitä siellä kylmässä pohjolassa ;) Tänään siis avattiin terassikausi paikallisessa kun oli niin kertakaikkisen mahtava pyöräily-/terassi -iltapäivä.
Dave lähti katsomaan futista pubiin koska minun piti saada lopputyötä tehtyä mutta tähän mennessä olen onnistunut vain imuroimaan, tekemään sämpylätaikinan sekä neulomaan. Eli ei kovinkaan vauhdikasta etenemistä lopputyön suhteen. No, nyt sain ainakin tietokoneen päälle niin jospa sitä muutaman rivin kirjoittelisi.
Tässä muutama kuva, ihan vaan kadehdituttaakseni (ihana suomen kielioppi) teitä siellä kylmässä pohjolassa ;) Tänään siis avattiin terassikausi paikallisessa kun oli niin kertakaikkisen mahtava pyöräily-/terassi -iltapäivä.
maanantaina, huhtikuuta 03, 2006
Takaisin Enkkulaan!
Suomen vierailu vierähti valonnopeudella. Harmistusta aiheutti ainoastaan ankeat kelit. Olisi ollut mukavaa näyttää Davelle kuinka luonto herää pitkän talven jälkeen mutta tälläkertaa nähtiin vaan loskassa laahustamista ja jäätävää tihkua.
Mukavia juttuja oli kuitenkin niin hyvästi että yksi tyhmä sää ei siinä paljoa haitannut eikä vauhtia hidastanut. Jokaiselle päivälle oli ohjelmaa ja mahtavaa seuraa tiedossa. Onneksi minulla on Suomessa niin hyviä tyyppejä että aina on parhautta tulla käymään. Ja aina tuntuu ettei aika riitä mihinkään. Ei riittänyt taaskaan.
Takaisin tulo englantiin sujui juuri niin tyypillisen mutkikkaasti kuin odottaa saattaa. Kuten olen täällä blogissakin marissut, niin englannista ei voi ostaa käytettyjä pyöriä mistään ja uudet on liian arvokkaita ostettavaksi varsinkin kuin se aika todennäköisesti tulisi varastetuksi vuoden sisällä. Eli siis matkassamme oli mukana kierrätyskeskuksesta hankittu Nopsa. Lentokentällä, Lontoon päässä, pyörää ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, eikä kukaan oikein tiennyt mistä se olisi pitänyt hakea. Lopulta pyörä löytyi jostain tavarahissistä jonne se oli unohtunut.
Seuraavaksi mentiin odottamaan bussia kotiin ja taas kyselyrumba siitä että saako pyörää ottaa bussiin. Tietenkään kukaan ei taaskaan tiennyt mistään mitään. Odoteltiin hyvä tovi kunnes vihdoin oltiin bussissa pyörineen kaikkineen. Kello läheni tässä vaiheessa yhtätoista, joka oli sinänsä rasittavaa koska kone laskeutui klo 19.10.
Bussipysäkiltä kotiin on n. 15min kävelymatka joka sisältää harvinaisen raivostuttavan junaradanylityssiltahomman (oikeasti matka bussipysäkiltä kotiin on n. 5min mutta tämä siltajutun ylitys kestää 10min!!!). Ja tietenkin sillä jumalan hetkellä kun astuimme ulos bussista, taivas aukeni ja vettä tuli viistosuunnassa sammioittain. Juuri sellainen sadekuuro joka kastelee aivan läpimäräksi. Kierrätyshenkisinä tyyppeinä oli muovipussien sijasta käytössämme paperipusseja joiden kaatosadekestävyyttä ei oltu testattu Englannin olosuhteissa. Ihanaa oli raahautua eteenpäin piiskaavassa sateessa ja tuulessa niin että kaikki pussukat räjähtelee ympäriinsä ja pyörä ei osoita pientäkään yhteistyöhalua. Odotettavasti sade päättyi kun vihdoin pääsimme kotiovelle. Ei me vissiin mitään ihan harmittomia voikukkia oltu edellisessä elämässämme.
_________________________________
Aamulla oli onneksi toinen ääni kellossa, aurinko pilkisteli puolipilviseltä taivaalta ja lämmintäkin oli 14 astetta. Dave piti vapaata vielä tämän päivän joten voitiin nukkua pitkään. Aamupalaksi oli ruisleipää, polar-juustoa ja suomalaista teetä. Saatiin nopeasti mun pyörä ajokuntoon ja päätettiin lähteä ajelulle Brightlingsean. Sinne pääsee tuota joenvierustaa ajelemalla ja matkaan meni noin 2tuntia/suunta.
Tässä meidän molempien menopelit! Huomatkaa että napsutin värikkäitä tähtiä mun renkaiden pinnoihin. Tämä siksi että pikkutyttönä aina haaveilin sellaisista muovisista jutuista jotka laitetaan pinnoihin ja ajaessa ne kolisee kivasti. En tietenkään koskaan saanut niitä naputtimia mutta nuo tähdet hommasin.
Dave ja keväinen metsä. Minusta nuo keltaiset puskat on hienoja, en tiedä mikä se on.
Vihreitä peltoja ja taustalla joku maatila.
Pikkulaivoja hiekalla laskuveden aikaan. Palatessa kotiin muutaman tunnin jälkeen vesi oli noussut.
Katseltiin vanhaa myllyä kunnes yhtäkkiä armeijan helikopteri tuli ihan siihen kohdalle.
Brightlingsean kirkko.
Rantamajoja. Ihmiset vuokraa tai ostaa näitä koppeja. Tosi outoa. Mä luulin että niissä vaihdetaan uikkarit päälle. Mutta ilmeisesti ne toimittaa jonkinlaisen mökin virkaa.
Lisää rantamajoja.
Meidän tämänpäiväisiä kirpparilöytöjä eli 60-luvun suola ja pippuriastiat ja vanha kamera. Vielä ei ole selvinnyt toimiiko tuo kamera vai ei mutta ei se maksanutkaan kuin £1. Kuvassa on myös mun hieno laatikko jossa sailytän keskeneräisiä neuletöitä tai siis tätä yhtä keskeneräistä vihreää kaulaliinaa.
Mukavia juttuja oli kuitenkin niin hyvästi että yksi tyhmä sää ei siinä paljoa haitannut eikä vauhtia hidastanut. Jokaiselle päivälle oli ohjelmaa ja mahtavaa seuraa tiedossa. Onneksi minulla on Suomessa niin hyviä tyyppejä että aina on parhautta tulla käymään. Ja aina tuntuu ettei aika riitä mihinkään. Ei riittänyt taaskaan.
Takaisin tulo englantiin sujui juuri niin tyypillisen mutkikkaasti kuin odottaa saattaa. Kuten olen täällä blogissakin marissut, niin englannista ei voi ostaa käytettyjä pyöriä mistään ja uudet on liian arvokkaita ostettavaksi varsinkin kuin se aika todennäköisesti tulisi varastetuksi vuoden sisällä. Eli siis matkassamme oli mukana kierrätyskeskuksesta hankittu Nopsa. Lentokentällä, Lontoon päässä, pyörää ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, eikä kukaan oikein tiennyt mistä se olisi pitänyt hakea. Lopulta pyörä löytyi jostain tavarahissistä jonne se oli unohtunut.
Seuraavaksi mentiin odottamaan bussia kotiin ja taas kyselyrumba siitä että saako pyörää ottaa bussiin. Tietenkään kukaan ei taaskaan tiennyt mistään mitään. Odoteltiin hyvä tovi kunnes vihdoin oltiin bussissa pyörineen kaikkineen. Kello läheni tässä vaiheessa yhtätoista, joka oli sinänsä rasittavaa koska kone laskeutui klo 19.10.
Bussipysäkiltä kotiin on n. 15min kävelymatka joka sisältää harvinaisen raivostuttavan junaradanylityssiltahomman (oikeasti matka bussipysäkiltä kotiin on n. 5min mutta tämä siltajutun ylitys kestää 10min!!!). Ja tietenkin sillä jumalan hetkellä kun astuimme ulos bussista, taivas aukeni ja vettä tuli viistosuunnassa sammioittain. Juuri sellainen sadekuuro joka kastelee aivan läpimäräksi. Kierrätyshenkisinä tyyppeinä oli muovipussien sijasta käytössämme paperipusseja joiden kaatosadekestävyyttä ei oltu testattu Englannin olosuhteissa. Ihanaa oli raahautua eteenpäin piiskaavassa sateessa ja tuulessa niin että kaikki pussukat räjähtelee ympäriinsä ja pyörä ei osoita pientäkään yhteistyöhalua. Odotettavasti sade päättyi kun vihdoin pääsimme kotiovelle. Ei me vissiin mitään ihan harmittomia voikukkia oltu edellisessä elämässämme.
_________________________________
Aamulla oli onneksi toinen ääni kellossa, aurinko pilkisteli puolipilviseltä taivaalta ja lämmintäkin oli 14 astetta. Dave piti vapaata vielä tämän päivän joten voitiin nukkua pitkään. Aamupalaksi oli ruisleipää, polar-juustoa ja suomalaista teetä. Saatiin nopeasti mun pyörä ajokuntoon ja päätettiin lähteä ajelulle Brightlingsean. Sinne pääsee tuota joenvierustaa ajelemalla ja matkaan meni noin 2tuntia/suunta.
Tässä meidän molempien menopelit! Huomatkaa että napsutin värikkäitä tähtiä mun renkaiden pinnoihin. Tämä siksi että pikkutyttönä aina haaveilin sellaisista muovisista jutuista jotka laitetaan pinnoihin ja ajaessa ne kolisee kivasti. En tietenkään koskaan saanut niitä naputtimia mutta nuo tähdet hommasin.
Dave ja keväinen metsä. Minusta nuo keltaiset puskat on hienoja, en tiedä mikä se on.
Vihreitä peltoja ja taustalla joku maatila.
Pikkulaivoja hiekalla laskuveden aikaan. Palatessa kotiin muutaman tunnin jälkeen vesi oli noussut.
Katseltiin vanhaa myllyä kunnes yhtäkkiä armeijan helikopteri tuli ihan siihen kohdalle.
Brightlingsean kirkko.
Rantamajoja. Ihmiset vuokraa tai ostaa näitä koppeja. Tosi outoa. Mä luulin että niissä vaihdetaan uikkarit päälle. Mutta ilmeisesti ne toimittaa jonkinlaisen mökin virkaa.
Lisää rantamajoja.
Meidän tämänpäiväisiä kirpparilöytöjä eli 60-luvun suola ja pippuriastiat ja vanha kamera. Vielä ei ole selvinnyt toimiiko tuo kamera vai ei mutta ei se maksanutkaan kuin £1. Kuvassa on myös mun hieno laatikko jossa sailytän keskeneräisiä neuletöitä tai siis tätä yhtä keskeneräistä vihreää kaulaliinaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)