Minä istuin lentokoneessa nanson pilvipaita päälläni, söin fazerin parhaita ja luin 'tositarinoita suomesta'. Tuli sellainen olo että kannan Suomea mukanani. Tuntui turvalliselta että laukussa oli ruisleipää ja emmentaalia. Esimmäisellä lennolla olin vielä niin kiinnostunut kirjstani etten edes ehtinyt tylsistymään. Ajatelin kuitenkin kuinka tylsää minulla tulee olemaan siellä Amsterdamin kentällä. Olen ollut siellä jo monta kertaa. Joka kerta haen sushia sellaisesta ylikallista paikasta. Nytkin aioin tehdä niin. Saavuin Amsterdamiin ja jouduin taas passintarkastukseen. Sieltä menin jo jokseenkin tottuneesti suoraan sushipaikkaan. Syötyäni aloin miettimään mihin voisin seuraavaksi kuluttaa aikaa. Menin katsomaan niitä aikatauluja joista näkee miltä portilta lentoni lähtee. Huomasin että aikaa oli tapettavaksi vain 15 minuuttia.

Lento Lontooseen tuntui hurahtavan nopeasti. Taivas oli kirkas ja pääsin ihailemaan pimenevää Lontoota ylhäältä käsin. Seurasin Thamesia jotta pystyin paikantamaan nähtävyydet. Vielä laskeuduttuani Heathrowlle en ollut kovinkaan innoissani 'kotiin' pääsystä. Edessä olisi kenties koko reissun rasittavin vaihe.

Jatkoin lukemista metrossa. Piccadilly line -metroissa penkit on laitettu seinän vierustalle eli jos ei ole mitään lukemista ei voi tuijotella muuta kuin vastapäätä istuvia ihmisiä tai omaa peilikuvaa. Katselin omaa peilikuvaa koska näytin siltä etten olisi nukkunut viikkoihin, yritin myös katsella muiden ihmisten peilikuvia näyttäisivätkö hekin väsyneiltä. Lontoon metroissa on kivaa katsella ja kuunnella ihmisiä. Metromatka tuntui nälkävuodelta ja Holbornin asemalle tultaessa olin jo täysin tympääntynyt. Ei auttanut, metron vaihto ja 4 pysäkinväliä lisää. Pääsin vihdoin Liverpool Streetille josta viimeinen osa kotimatkastani alkoin. Olen huomaamattani kehitellyt kyvyn olla hötkyilemättä ja keskittyä vain seuraavaan koitokseen. Nyt vasta junassa aloin ajatella miltä tuntuisi palata kotiin ja nähdä Dave asemalla. Juna mateli puolet matkasta ja kuulutuksissa kerrottiin että se tulisi myöhästymään tunnilla. Silloin tuntui aivan kohtuuttomalta odotukselta mutta koska minä täällä nyt kirjoittelen niin jotenkin siitä selvisin. Olipahan rasittava päivä.

Dave oli vastassa asemalla ja otettiin taksi kotiin. Kotona odotti joululahjani, varmaan koskaan saamistani lahjoista hienoin! Davesta oli kuoriutunut taiteilija poissaollessani ja hän oli maalannut taulun!! Eikä ihan minkätahansa taulun vaan sellaisen jota olen ihastellut mutten koskaan ole edes kuvitellut että minulla olisi sellaisia rahoja.

Eilinen päivä kului suuren tylsyyden tylpistämänä. En saanut mitään aikaiseksi enkä tehnyt yhtään mitään. En edes käynyt ulkona. Tänään on pakko ottaa itseä niskasta kiinni jotta kävisin edes kirjastossa. Saa nähdä.