Aloin jo päästä sunnuntai -nurinan alkuun kun Dave päätti ettei nyt aio mua kuunnella vaan tehdään sitten jotain, mennään vaikka kaupungille. No, kaupungilla jatkoin nurinaa siitä että sunnuntaisin kaikki paikat on kiinni ja se se vasta ankeeta onkin. Hetkenaikaa käveltyämme noilla tyhjillä kujilla eteen avautui aukio ja aukion toisella laidalla pieni pyörävuokraamo. Siinä sai nurina lähtöpassit kun me päätettiin että tänään me pyöräillään. Ystävällinen myyjä vuokrasi meille menopelit kohtuulliseen hintaan ja me päätettiin lähteä kohti sunnuntai-pyöräilijän paratiisia; loputonta pyöräilykaistaa rannikkoa pitkin.
Siinä taittui kilometrejä toisensa jälkeen ja ohi viiletettiin niin kylistä kuin satamista. Matkanvarrella nähtiin monia pieniä laguuneja joissa turkoosi vesi houkutteli hikistä pyöräilijää pulahdukselle. Kunnes. Aivan yhtäkkiä, pienen kaupungin jälkeen eteen avautui S'Arenal; tuo saksalaisten turistien rypemiskeskus. Kilometrikaupalla hiekkarantaa, humalaisia, kirkuvia tyttöjä, machoilevia poikia, saksalaisia Espanjan lomarannikolla... Siellä ne näytti viihtyvän ja mikäs siinä viihtyessä kun ravistolasta saa bratwurstia, baarissa jumputtaa saksalaispop ja palvelua saa äidinkielellään. Kuulostaa ihan lomalta, ainakin joillekkin. Minulle se muistutti helvettiä. Mutta toisaalta oli hyvä että pistäydyttiin sillä joskus olen kuullut itseni sanovan että 'mentäis nyt ees jonnekkin vaikka sitten turistirysään', tällaisia haaveita varten on nyt olemassa se muistikuva joka mieleeni tänään syöpyi niin että luulen ettei noita sanoja suustani enää putoile vaikka olisi mikä kaamos ja pakkanen.
Pyöräily, enemmän tai vähemmän sekavan, ihmismassan seassa ei ollut ihan helppohomma. Aina oli joku haahuilemassa keskellä pyöräkaistaa eikä klingkutus (kellon soitto) aiheuttanut mitään reaktiota. Formula ykkösen hurmassa oli paikalleen jähmettynyt kymmenia ellei satoja ihmisiä, sitä kun luukutettiin jättiläisscreeneiltä ja tietysti saksalaisella kommentaattorilla.
Pyöräillessämme eteenpäin, kohti saaren eteläosaa, juteltiin siitä että miksi nuo paikat näyttävät olevan juuri niin kamalia kuin voi kuvitella. Ja miksi ihmiset maksavat rahaa päästäkseen niihin kerta toisensa jälkeen. Sietäminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen on niitä elämän vaikeimpia asioita. Jotkut kun vaan on aina väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti