Olen lisaillyt kalenteriini kaikenlaisia paivamaaria. Jotkut niista ovat oikeasti tarkeita, jotkut ovat tavoitteita ja joitain voisi pitaa jopa haaveiluna. Aivan jarjetonta touhua on yrittaa jarjestaa elamaansa, ja kuvitella etta se menee, tai edes haluaisi menevan, niin kuin on kalenteriinsa ruksannut. Tavallaan ahdistaa se etta KAIKKI on menossa naimisiin, odottaa vauvaa, ostaa asuntoja ja hankkii koiria. Kaikki tietysti valitsee sellaisen elamanpolun kun itse haluaa, enka minakaan haluaisi kuunnella arvostelua valitsemastani tiesta. Olen nyt kuitenkin mennyt ja valinnut niin ettei avioliitto, perheen perustaminen, asunnonosto tai koiranhankinta tunnu kovin mielekkailta vaihtoehdoilta juuri nyt. Mielekkaalta sen sijaan tuntuu ostaa Berliini-opas ja innostua siita etta lomareissuun on aikaa enaa muutama viikko. Ja on myoskin jannittavaa ajatella asuvansa suurkaupungissa sitten syksylla. Ja ehka joku pieni reppumatka jonnekkin kauas olisi vihdoinkin mahdollista tehda. Jatko-opiskelukin tuntuu jannittavalta ja raikkaalta, joskin hieman yllatyksettomalta taalta gradumaailmasta katseltuna.

Eilen kaytiin pubissa tuolla lahikylilla. Kotiin pyorailtiin valaisematonta joenvarsipolkua, hieman hiprakassa. Tuli oikein sellainen olo, etta tama tallainen on tosi kivaa. Ajella kesailtana pyoralla, taydellisessa hiljaisuudessa ja katsella kun tahdet heijastuu joen pintaan.

Muistelo

Juttelin tuossa askettain yhden kaverin kanssa vankiloista. Sain kummallisen muistikuvan, tai oikeastaan tapahtumasarjan lapsuudestani. Pienena nimittain luulin etta lahes kaikkia ihmisia odottaa vankila jossain vaiheessa elamaa, eika se valttamatta ollut sen kummenpi juttu kuin vaikka hammaslaakarilla kaynti. Ajattelin vankilan olevan sellainen kalterihakki, jossa tarjoillaan vetta ja leipaa, ja jossa kuuluu miettia omia tuhmuuksiaan kunnes on parantanut tapansa. Siksi muistan monesti miettineeni, etta joutuukohan tasta kohta lahtemaan vankilaan. No, mieleeni tullut muistelo liittyy kesaiseen iltapaivaan joskus vuonna 1984-85 jolloin olin kavelemassa kauppaan isan kanssa. Kotoa lahikauppaan oli matkaa n. 500m. Muistan isan sylkaisseen jonnekkin pusikkoon, ja sita hetken mietittyani halusin kysya joutuuko isa kenties tuosta nyt vankilaan. Mutta, silla samalla hetkella kun olin kysymassa, joku isompi lapsi tormasi minuun pyoralla. Kaaduin maahan, mutta en kai ollut siita kovinkaan hakeltynyt, Tuon ikaisena pienet kompuroinnit olivat varsin tavallista, enka kai sen kummemin reagoinut, kunhan vaan nousin ylos. Koska isan mahdollisesti tuleva vankilatuomio oli viela mielessani, kysyin isalta etta joutuuko tuosta vankilaan.Isa sitten tietenkin luuli etta tarkoitin joutuuko pyoralla tormaillyt lapsi nyt vankilaan, joten vastaukseksi sain etta ei siita vankilaan joudu, mutta kylla pitaisi olla varovaisempi. Tasta tietenkin vedin johtopaatoksen, etta sylkaisysta ei ihan joudu vankilaan mutta aika lahelta se lain rikkomista liippasee. Taisi olla hieman hamaranpeitossa tuon oikean ja vaaran erottelu.

kriiiiks (sanoo mun keskushermosto)

Tulin tanne nyt ilmoittamaan etta olen aivan jarkyttavan stressaantunut ja hermostunut. Nyt on tainnut vihdoinkin iskea se gradu-ahdistus. Tuntuu ettei tassa koko hommassa ole mitaan jarjenhiventakaan, enka ole paassyt eteenpain kunnolla moneen viikkoon. Ahdistaa kamalasti olla nain suunnattomana, Koko kesa on ollut yhta stressia. Jatkuvaa paikasta toiseen muuttamista, tavaroiden kanniskelua milloin kenenkin nurkkiin yms. Tuntuu etten ole pystynyt keskittymaan kunnolla mihinkaan, vaan kaikki pitaa hoitaa kiireella.

Ostin eilen uuden kalenterin, koska nama akateemiset kalenterit menevat vanhaksi aina elokuussa. Ensimmainen asia, jonka aina merkkaan uusiin kalentereihin on ihmisten synttarit. Joten vaikka en juuri koskaan muista lahettaa kortteja, niin voin luvata etta ajattelen synttarisankareita ja tunnen huonoa omatuntoa siita etten ole muistanut. Oli aika kamalaa saada muistutus siita etta minakin taas vanhenen, Oli ihan kivaa viettaa synttareita siihen saakka kun taytin 25. Nyt olen jostain syysta kehitellyt itselleni ikakriisin, ja luulen sen pahenevan vuosi vuodelta,. En ole enaa parikymppinen vaan lahestyn kolmeakymmenta! Voi kamala.

Luulen etta olen ollut hieman surullinen siita etta aikani tassa kaupungissa alkaa olla ohitse. Ensiviikolla on kaverini valmistujaiset, ja sitten veljeni tulee tanne kylaan. Lahes heti sen jalkeen lahden Saksaan ja sielta sitten Suomeen. Sen jalkeen en palaa tahan kaupunkiin kuin ehka tapaamaan tuttuja. Hyvastejakin taytyy heitella ystaville ja tutuille, ja toivottaa hyvaa jatkoa elamassa eteenpain. Tuntuu niin kovin lopulliselta toivottaa hyvaa loppuelamaa. Ehka me jossain joskus taas tavataan. Eli kaikenlaista on tiedossa mutta kun tuo lopputyo... niin se pitaisi nyt saada jonkinlaiseen kuosiin tassa alle viikossa. SUPERAHDISTUS!

Gradusta ja muusta

Moi vaan. Viikot menee aivan alytonta vauhtia. Nyt on jo keskiviikko, ja koko viikon hommat rastissa. Ikavaa, mutta ei auta. On otettava taas harkaa sarvista ja naputeltava gradua kasaan. Kavin tanaan ohjaajan puheilla, ja han oli ihan tyytyvainen mun tyohon. Nyt on vaan irrotuttava tuosta teoriaosuudesta ja alettava metodologian kanssa. Se vahan kauhistuttaa, koska menetelmani muistuttavat lahinna palapelia, kuin mitaan vakavastiotettavaa tutkimusta.

Aamun alkajaisiksi kavin taas elektromagneettisessa tutkimuksessa, ihan vapaaehtoisesti. Tasta ilosta maksetaan hieman rahaa. Tutkimuksesta sain taytettavakseni seurantalomakkeen, jota pitaisi tayttaa tanaan tunnin valein, ja huomisesta eteenpain kerran paivassa. Sen lisaksi huomenna menen taas (palkka)toihin, ja toita on luvassa myos ensiviikoksi. Joten talous on kohenemaan pain.

Ei muuta raportoitavaa joten jatkan valokuvilla.


Brititko muka tunnettuja mainiosta huumoristaan?


Poijjaat heittelemassa leipia


Meitsi ihan ku Carrie Bradshaw (juomassa cosmopolitania) tosi so-six-years-ago! Mutta wanhalle annetaan anteeksi, etta yrittaa olla cool. (Voinko koskaan tottua siihen etta naytan valokuvissa aina aivan k-a-m-a-l-a-l-t-a?!)


Keltaisia ruusuja.

Daven Synttarit!

Tanaan ollaan vietetty Daven synttareita. Aamulla lahdettiin Harwichiin kaveriporukalla, ja syotiin aamiaista merenrannalla. Mukaan oli varattu suklaacroissantteja, appelsiinimehua ja jaakahvia. Kaveltiin kaupungilla lounasaikaan saakka. Totesimme Harwichin olevan liian 'posh' meidan makuun, joten ajelimme kunnolliseen tyovaenluokan merenranta kohteeseen: Clacton-on-sea:iin. Siella tietenkin suuntasimme paikalliseen 'kasinoon'. Ne ketka eivat tata brittilaista merenranta kohde (seaside resort) kulttuuria tunne niin tervetuloa vaan katsastamaan koko Etela- ja Ita-Englannin rannikot! Se on jotain aivan uskomatonta! Siella kasinossa vaihdoimme 2 puntaa isoon lajaan 2 pennisia, jotka olivat varsin kuumaa valuuttaa. Halusimme pelata ainoastaan sita pelia jonne laitetaan kolikoita, ja ne sitten tyontavat kolikkolajaa eteenpain, kunnes lopulta sielta tipahtaa lisaa pelirahaa. Taman pelin ideahan on se, etta jatkuvasti nayttaa silta etta ihan just nyt sielta tipahtaa se jattipotti (2 pennisia, vau!) ja niipa sinne sitten pudottelee rahaa aikamoisessa hurmoksessa. Ei me tietenkaan voitolle jaaty, jos lopulta tipauttamamme merirosvorintmerkki ei ollut 2 puntaa arvokkaampi (tuskin oli). Mutta hauskaa se oli kuitenkin. Reissu kuitattiin kirkuvan punaisella makkaralla ja lotkoilla ranskiksilla.

Nyt ollaan hieman lepailemassa ennen iltaa, jolloin mennaan tietenkin pubiin. Laitan kuvia ja raporttia siita sitten myohemmin.

Uusinta Hottia

Tee oma Simpson tyyppi taalla !

(tulipa siita pieni, miksi?)

Kavin eilen taas Lontoossa. Tallakertaa loysinkin sen paikan jonne menen toihin syksylla. Alkujaan, suunnitelmat menivat hieman hatariksi siella tapahtuvien muutosten takia, enka ollut lainkaan varma haluanko ottaa tyon vastaan. Mutta nyt sain keskusteltua ihmisten kanssa ja kaikki nayttaakin nyt taas ihan lupaavalta. Paikka on aivan keskustassa, ja toivon etta tasta tulee hyva ja mienekiintoinen kokemus. Asunnon etsinta on meneillaan. Vuokrat ovat aivan mielettoman kalliita Lontoossa, mutta se on sellainen asia jolle mina en voi yhtaan mitaan ja jossainhan sita on asuttava, joten yritan tyontaa negatiiviset ajatukset muualle ja katsella jotain luukkua.

Eli lyhyesti, eilinen oli suuri helpotus.

Tanaan taas gradun kimppuun, jee!

Eilen kohtasin kaksi takapakkia. Ja sellainen kirpaisee hieman seka lamaannuttaa. Olen tietenkin tottunut siihen etta valilla mennaan ylos ja sitten tullaan raminalla alas. Olin kuitenkin hieman itsesaalinen, ja kirjoitin postauksen (jota luojan kiitos en julkaissut) etta olisiko kenties sittenkin helpompaa ostaa se omakotitalo jostain sieluttomasta lahiosta, valkoisella puuaidalla ymparoityna tietenkin. Ja pihalle se farmari volvo ja vaimon 'kauppakassi'. Mutta onneksi Suomen laatulehdisto antaa oivaa laaketta moiseen mielenvikaisuuteen.

Iltasanomat:

Piritta ja Niklas Hagman esittelivät neljän kuukauden ikäisen Lukas -poikansa viikonloppuna Bermuda-tennisturnauksessa Helsingissä. Äitinsä silmät ja isänsä hiukset saanut vaalea pikkupoika katseli rauhallisena, kun isä pelasi massakentällä muiden NHL-pelaajien kanssa. - Lukas on tosi rauhallinen, oikein sellainen hymypoika. Olemme tainneet molemmat olla pienenä ihan samanlaisia, Piritta muisteli. Tuuheatukkainen poika on itkeskellyt vain muutaman kerran, ja silloinkin Piritta on ollut huolissaan. Nyt hän uskoo, että pikkumiehelle saattaa olla tulossa hampaita. - Lukas itkee niin harvoin, että heti mietin, mikähän on vialla, kun itku tulee. Elokuussa koko perhe muuttaa Helsingin Töölöstä Espooseen. Lukasia odottaa uudessa kodissaan vaaleansininen huone. - Siellä on myös vaaleanpunainen huone valmiina, joten toivomme varmaan sitten seuraavaksi tyttöä, Piritta nauroi.


Aaaaerrrggghhh! Tuossa 'uutisessa' on niin paljon paskaa, etten viitsi alkaa sita edes ruotimaan. Onneksi ei tarvitse olla naimisissa jaakiekkoilijan kanssa.

kieliopista

Kehitin tassa joutessani (siis odotellessani ohjaajani tapaamista) kiinnostuksen Suomen kielioppiin. Taisin nimittain juuri asken, ensimmaista kertaa elaissani, taivutella verbin pontentiaalin preesensin aktiivi-muotoon. Aikamoista. Tai siis en tieda meniko se edes oikein. Mutta joka tapauksessa kirjoitin vastauksen eraalle Helsingin yliopiston professorille :
Otan yhteytta ***** ********, han vastannee kun palaa lomalta. Saa korjata!

kello + radio

Hyvaa Huomenta! Tanaan nayttaakin olevan mielenkiintoinen uutispaiva.

Joku aika sitten sain kaveriltani uuden kannykan. Niin, mina siis olen se tyyppi joka ei ole talla vuosituhannella ostanut itse yhtaainoatakaan kannykkaa, vaan olen perinyt isan tai Daven vanhoja puhelimia. Tahan mennessa myos jokainen kannykkani on ollut Nokia. Nyt kuitenkin kavi niin ihanasti, etta sain kannykan joka on Sony ja jossa on kamera (!!!) ja radio (!!!). Aluksi tunsin hieman oksetusta, silla vanha puhelimeni toimi ihan hyvin (mita nyt naytto sumeni aika ajoin eika akkukaan oikein paivaa kauemmin kestanyt) enka olisi nyt kovin akuutisti tarvinnut uutta puhelinta. Tuli vahan sellainen materialisti-kapitalisti paskapaa olo. (niin ja olen lukenut viimeaikoina Bauman:ia ja tunnunstus yhteiskuntaa (confession society), siksi tama selittely taalla).

Olen myos elamassani omistanut muutaman kerran kelloradion. Tunnen syvaa inhoa aamuista minaani kohtaan, jolloin mika tahansa toiminto hidastuu (mukaanlukien aivotoimintani) seka mieleni on hieman rajahdysaltis. Olen kaveleva esimerkki protestanttisen tyoetiikan epaonnistuneesta sosiaalisesta konstruktiosta. Mielestani aamuisin klo 7-9 minun kuuluu olla syvassa unessa. Mutta, jos ja kun tassa maailmassa on meidan valilla herattava noina tunteina, on kelloradio mielestani armeliain ja pehmein keino. Ensin unen lapi tulee pieni napsahdus ja sitten virkea aani herattaa kunnolla. En mielellani heraa mihinkaan muuhun kuin ihmisten aaniin, en haluaisi kuulla musiikkia heti ensitoikseni.

Ja nyt, uuden kannykkani myota, olen saanut taas nauttia kelloradio herayksista. Ja tanaan sitten kuulin etta Alan Johnston on vapautettu! Voiko ihanammin aamu enaa alkaa/ onko ihanampaa aamua kuin taa/ silmat kun ma aukaisen seka ulos vilkaisen, nousemista tahdon pitkittaa/

pommeja ja rajahdyksia

Kauheita uutisia Lontoosta! Tuonne hulluteenko mun on muutettava parin kuukauden paasta?!

Tanaan olen ollut pitkasta aikaa hieman ahkerampi gradun teossa. Sain vihdoinkin hommattua sellaisen kirjallisuusluettelo -ohjelman, jonka voi katevasti liittaa kirjaston tietokantaan ja sielta sitten saa poimittua helposti kaikki lahteet. Tuo lahteiden yloskirjaaminen onkin ollut yksi raivostuttavimmista jutuista tata tyota tehdessa. Lukeminen tuntui hieman takkuiselta, jotan keskityin vaan lukemaan omia kirjoituksiani. Valilla tuli kylla sellainen olo, etta mita ihmetta ma olen tuollaista roskaa kirjoittanut. Aikamoinen itsekritiikki paalla naita kirjoituksia tulee luettua. Onneksi huomenna saan hieman objektiivisemman mielipiteen, silla minulla on tapaaminen ohjaajan kanssa. Lupasin lahettaa version ensimmaisesta kappaleesta, sinansa se kylla onnistuu mutta tamanhetkinen kappaleenjako on sellainen etta ensimmainen kappale on melkein 12 sivua pitka, ja toinen on 3 sivua pitka. Vahan ehka havettaa huomenna.

Muutto alkaa sujua jo rutiinilla. Tuntuu melkein kuin olisin muuttomies, paitsi etta muutan ainoastaan omia tavaroitani (ja etta olen nainen (biologisesti ainakin)).

matkalaukkuelamaa

Viimeiset paivat ovat olleet tosi raivostuttavia. Lauantaina herasin Daven kampusasunnolla siihen etta siivoja koputti oveen ja sanoi etta meidan on nyt lahdettava tasta kampasta 20minuutin sisalla. Tama siksi koska meidan vuokrasopimus loppui, mutta me luultiin etta kamppa taytyin olla tyhjana puoleenpaivaan mennessa. Luutiin vaarin, koska avainten palautus oli klo 10. Siina me alettiin sitten kamalassa kiireessa pakkaamaan loppuja kamoja. Autollinen kaveri oli taas pyydetty hatiin, mutta hanellekkin oli annettu tieto klo 12, joten monen soittoyrityksen jalkeen Daven oli lahdettava pyoralla taman kaverin kampalle herattelemaan. Silla aikaa mina pakkasin, kannoin, raahasin ja kiroilin. Ei ollut mukavaa ollenkaan!

Sitten Dave ja kaveri tulivat ja saatiin auto pakattua. Koska tama oli jo kesan toinen muutto, on tavaraa taytynyt pakon edessa karsia, antaa pois ja myyda. Mutta taas kerran tassakin muutossa sai huomata etta aivan liikaa roinaa meilla on viela messissa. Muuton jalkeen vein muuttajat lounaallee halpaan kiinalaiseen ravintolaan, jossa myydaan mun lempijalkiruokaa eli Sagoa.



Se on sellasita jannaa riisipuuroa kookosmaitokastikkeessa. Tai ei se oikeastaan ole yhtaan puuromaista, lahinna se on keittoa. Sellaista sinertavan-lapikuultavan maitomaista lienta jossa lilluu helmennakoisia riiseja. No tuokin esittely meni hieman pieleen! En mina osaa sita nyt paremmin kuvailla. Katsokaa tuosta kuvasta. Vaikka ei se nyt tuossakaan niin herkulliselta nayta. Vuokrattiin illaksi viela Saturday Night Fever, jonka jalkeen vasyneet muuttajat painuivat untenmaille.

Sunnuntai oli taas sunnuntai, enka juuri muuta tehnyt kuin purkanut tavaroita, heittanyt roinaa roskiin tai vaihtoehtoisesti kierratyslaatikkoon. Saatiin 6 pahvilaatikkoa supistettua kahteen, jotan kylla kai siina jotain tuli aikaan saaduksi. Olinkin illalla sitten niin kipea ja vasynyt kaikesta stressista etten voinut juuri muuta tehda kuin nukkua. Onneksi seuraavalle paivalla oli tiedossa mukavaa ohjelmaa, eli matkustelua Canterburyyn Kentin laaniin. Davella oli siella tapaaminen oman ohjaajansa kanssa ja iltapaiva vietettiin historiallista ja kaunista kaupunkia katsellen. Ja tiistaina eli tanaan, olikin sitten taas edessa MUUTTO. Siis voi perhana sentaan, eiko tama koskaan lopu!?