Joopa joo, Suomessa ollaan. Täällä on aika kylmää, oli ensimmäinen havaintoni. Sitä seuraavat ovatkin olleet varsin miellyttäviä. Kuinka ihanaa olisikaan jos voisin aina halutessani syödä karjalanpiirakoita?! Tämän päivän olen lähinnä lepäillyt, kävin vähän kävelyllä lapsuuden metsässä, mutta sitä kummenpaa elämää en ole viettänyt. Kohta menen saunaan ja sitten taas nukkumaan. Uskomatonta, mutta jopa kahden tunnin aikaerosta koituu jet lag. Huomenna on kiireinen päivä koska siskoni tulee Kanadasta ja siihen sisältyy kaikenlaista kevätjuhlakuviota. On ollut oikein mukavaa hengailla nuorten ystävieni kanssa (5v ja 9v), olenkin oppinut paljon esim. Ahmasta.

Semmoista.


linkki

Bussi lentokentalle lahtee 20 minuutin paasta. Sain just pakattua kamat ja nyt odottelen etta voin kavella bussiasemalle. Lentaminen on tylsaa, varsinkin on tosi ankeaa istua lentokoneessa 3 tuntia! Blaah..

Seuraava postaus tulee luultavasti Suomesta. Ei se nyt niin pahalta naytakkaan tulla kotiin. Ehka mua vaan vahan jannitti.

Olen tanaan lukenut tallaista juttua. Olenkin usein ajatellut mista ajoittainen ahmimishairioni ja muunkinlainen ruokaan sairaanloisesti suhtautuminen johtuu. En uskonut sen liittyvan ulkonakopaineisiin, silla feministinahan olen taysin vapaa tuollaisista rajoituksista (ha!). En usko etta monikaan minut arkielamassa tunteva tyyppi tietaa syomishairioistani. Olen luultavasti jossain vaiheessa elamaa kokenut koko kirjon, tosin en niin etta siita olisi ollut mitaan kovin fyysisesti nakyvia merkkeja. Kuitenkin olen jotenkin tajunnut ruokahommien vaivaavan, varsinkin kun stressia pukkaa. Esimerkiksi nyt olen taas lihonut ja se on arsyttavaa! Viime vuonna kavin tapaamassa sellaista ravintoneuvojaa ja kun kerroin hanelle etta ajoittain syomiseni on aivan holtitonta ja toisinaan taas elan vissyvedella, sai se neuvojani kulmakarvat kohoilemaan. Suhdetta ruokaan olen yrittanyt parantaa ja uudelleen kehittaa, mutta voin kertoa etta se on todella supervaikeaa! Ei ole helppoa paasta yli niista lapsuudessa opituista 'pula-ajan' neuvoista. Ruokaa ei saa jattaa, vaikka ei olisi enaa yhtaan nalka. Ajattele nyt vaikka niita Afrikan koyhia lapsia ja kuinka niilla ei ole ruokaa. Tata nimenomaista kiristyskeinoa on hyvin vaikea antaa anteeksi mummilleni joka jatkuvasti sai minut tuntemaan lellitylta pikkuporsaalta, jos en jaksanyt syoda ruokaa. Vanhempani eivat muistaakseni kayttaneen "Afrikan koyhat lapset" -tekniikkaa. Tosin syomaan pakottaminen taisi olla aika arkipaivaista, koska olihan todella nirso lapsi.

Opin siis jo pienena etta ruoan jattaminen on tuhmaa, ainakin lihat pitaa syoda. Enka oikein kesta katsoa jos joku muukaan jattaa ruokaa. Jos vaikka Davelta jaa nakki syomatta niin ennemmin tungen sen omaan suuhuni kuin heitan roskiin, siis ihan sairasta! Siksi opettelenkin nyt tunnistamaan koska nalka loppuu ja koska syon vaan syomisen ilosta.

Avoin kirje lukijoilleni

Olen lueskellut blogeja aika aktiivisesti yli 2 vuoden ajan. Tämä omakin blogi juhlii heinäkuussa kaksivuotis -taivaltaan. Joten ajattelin tässä kertoa mitä minä tästä kirjoittamisesta ajattelen. Tavaallaan on hömöä että tiedän ketkä tätä blogia oikein lukevat, ja sen mukaan sensuroin kirjoituksiani. Siksi en voi sanoa että tällä blogilla olisi kovinkaan terapeuttinen vaikutus. Toisaalta on minulla toinenkin blogi, jossain salaisessa paikassa jonne kirjoitan anonyymisti niin ettei kukaan tunnista. Ja onhan minulla tietenkin sellainen vanhanaikainen kynällä ja paperilla toimiva päiväkirja, tosin sen kanssa en ole ollut koskaan yhtä ahkera kuin tämän blogin kanssa. Näkymättömän tytön kirjoituksesta sain ajatuksen tähän postaukseen.

Tästä blogista on tullut minulle tärkeä tapa pitää yhteys suomenkieleen. On myös hauskaa kuulla että joku lukee tätä ja on kiinnostunut elämästäni. Olenhan tehnyt sen hyvin helpoksi niille keitä tämä nyt sattuu kiinnostamaan. Toisaalta, tämä yhteyden pito on luonteeltaa hyvin yksipuolista, ei minulle kukaan kerro kuinka siellä Suomessa tai Hollannissa menee! Blogin kommentti-ominaisuutta jotkut uskalikot käyttävät; tosin useasti vain kertoakseen omista kuulumisistaan. Se on ihan mukavaa mutta jollain tasolla tunnen menettäväni henkilökohtaisen kosketuksen. Silloin tällöin (harvoin) kun saan meiliä joka koskee kirjoitustani, tuntuu sellainen yhteydenotto lämpimältä. Jotenkin sana 'kommentti' on tässä yhteydessä väärin ymmärretty.

Koska kyseessä on MINUN blogi, voin tänne siis huoletta avautua täysin itsekkäästi ja muita ajattelematta. Jos vaikka ajatellaan, no, minua, niin olen ollut täällä Englannissa kohta 4 vuotta, josta puolet ajasta olen kertoillut elämästäni täällä blogissa. Valtavia muutoksia on tapahtunut minulle tänä lyhyenä aikana, olen muuttunut tyyppinä ja elämän arvoni ovat muuttuneet myös. On asioita joita en kertakaikkiaan kestä enkä jaksa ja sitten on sellaisia asioita joita kohtaan tunnen hyvin voimakkaasti ja palavasti. Joten kenties eräs syy tämän blogin aloittamiseen oli tutustuttaa ystäväni ja perheeni tähän muutokseen jota käyn läpi ja näitä ajatuksia ja olotilojahan elämässä riittää.

Mutta kuitenkin, palatessani Suomeen, huomaan palaavani takaisinpäin ajassa. Luulen että se johtuu osaksi siitä että en osaa muulla tavalla käyttäytyä niissä ympyröissä mutta uskoisin että minulle asetetut odotukset edesauttavat tämän aikamatkailun kanssa myös. Siksi nyt olenkin aivan kauhuissani taas tästä edessä olevasta Suomen reissusta. Ja ehkä siksi kirjoitan tämän postauksen tiedoksenne, että minulta ei kannata nyt odottaa minkäänlaista tyypillistä vuokkomaista käyttäytymistä, olenhan yrittänyt parhaani päästä eroon moisesta!

Onko ihan oikeasti tosi kamalaa, jos haluan tulla Suomeen vaan saunomaan, lenkkeilemään, uimaan ja lepäämään? Jos en vaikka haluakkaan tavata? Tai tehdä mitään vappuna? Jos minusta vaikka tuntuu siltä että olen kenties väliaikaisesti seilaillut laivani kanssa aivan toiseen suuntaan ja juuri nyt tällä hetkellä minulla ei ehkä ole järjettömiä määriä kiinnostusta osallistua mihinkään yhteistoimintaan?


Tässä kuvassa meitsi hengailee Doverin valkoisilla kallioilla joitakin viikkoja sitten. Siellä minä ymmärsin kuinka valtavan paineen alla olen ollut viimeiset kuukaudet ja kuinka jossainvaiheessa on pystyttävä luopumaan nostalgiasta.

Sunnuntai

Taas on sunnuntai. Miten voi olla sunnuntai kokoajan?

Perjantaina siis palautin esseet, ja näinollen valtava kimpale raskasmetallia poistui hartialihaksiani painamasta. Ilma oli niin aurinkoinen ja lämmin että lähdin pikku apurini kanssa terassille nauttimaan keskipäivän siideriä. Nälkäkin siinä tuli joten tilattiin edukasta pubiruokaa ja annettiin auringon paistaa kasvoillemme. Olin niin huojentunut ja helpottunut että kotiin tultuani pystyin vaan katsomaan telkkaria ja sitten lopulta nukahtamaan syvään uneen.

Lauantaina heräsin aikaisin ja levänneenä. Siivosin kämpän kaikesta roinasta ja pesin jopa ikkunat! Menin kaupungille ostamman tuoreita kukkia ja kun tuli takaisin oli Dave jo tullut töistä. Se oli tosi kivaa, koska molemmat olemme kärsineet essee tuskasta ja nyt viimein oli aikaa olla ihan keskenään. Tehtiin oikein kesäistä ruokaa eli uusia perunoita (täältä saa jo!!) tillin ja voisulan kera sekä salaattia. Kaapistani löytyi myös piccolo pullo valkoviiniä, joka juotiin pois kun oli niin kesäinen fiilis.

Davella deadline on vasta ensviikolla, joten hän ei ollut ihan niin irtoutuneella tuulella kuin minä. Illalla ystävämme soitti ja kutsui syömään saksalaista ruokaa. Ruokajuhlat tai illalliskutsut sujuivat varsin leppoisissa merkeissä. Myöhemmin samana iltana saimme kutsun paikalliseen pubiin ja kun kadunkulmassa tapasimme kaverin, oli hänellä mukanaan iso maitokanisteri. Syytä siihen ihmetellessäni sain kuulla erikoisen vastauksen, joka on kuulemma täällä ihan tavallista mutta jotenkin vaan minä en ole tässä 4 vuoden aikana tällaista toimintaa nähnyt. Täällä kun pubit menevät kiinni klo 23, mikä on tietenkin ihan liian aikaisin, niin siten ihmiset voivat jatkaa kaljanlitkintää kotonansa ostaen mukaansa olutta suoraan hanasta. Siksi siis tämä maitokanisteri. Tulimme siis meille tämän 2 litran kalja/maitokanisterin kanssa ja ilta jatkui varsin mukavasti.

Ihan kivasti tuli nollattua. Kohta alankin olla valmis miettimään rinkan pakkaamista ja suuntaamista Suomeen.

Hahahahhhahaaaaa! Kylla naurattaa! Palautin tanaan kaikki esseet. Aivan uskomatonta ja todella ennen kuulumatonta tassa on se etta palautin ne 3 paivaa ennen deadlinea. Siis olenko vihdoinkin oppinut tyoskentelemaan niin etten jata kaikkea aivan uskomattomaan viimetinkaan, ja itkea sopertaen viimeistellyt esseita aamuyolla? Mahtavaa, jos niin on tosiaan kaynyt mutta epailen kylla harvinaisen raskaasti tata. Ja toisaalta, kyseessa olivat vihoviimeiset esseet, toivottavasti koko elamani aikana. En juuri nyt keksi miksi minun pitaisi enaa alkaa esseita vaantamaan?

Olen huojentunut ja siten paattanyt pyhittaa taman viikonlopun rentoilulle, jotta Suomen lomaani sisaltyisi muutakin kuin nukkumista (talla kertaa). Kohta nahdaan, Suomi posse!

Tiivistelma Suomen politiikasta 80-, 90 ja 2000-luvulla!

26 vuotiaan suomalaisen ei tarvitse muistaa eika ymmartaa politiikasta muuta kuin etta Paavo Väyrynen on roisto ja Ilkka Kanerva on naistemies. Silla parjaa, vuosikymmenesta toiseen.

Siis Paavo Väyrynen? Ja Ilkka Kanerva? Voi hemmetti sentaan.

konferenssi

oi oi oi, terveisia Lontoosta. Anteeksi nyt vaan mutta tama postaus tulee ilman skandinaaveja koska tietokoneeni on taas kerran lakossa eika suostu pysymaan netissa.

Niin siis, olin Lontoossa eilen vuotuisessa BSA (British Sociological Association) konferenssissa, jossa eras ystavani ja muutama muu meidan yliopiston tyypeista esitteli tutkimuksiaan. Ensinnakin paiva oli aivan valtavan upea, niin lamminta etta t-paidassa tuli kuuma kun istuimme nurmikolla, lounasta syoden. Lampotila ylsi 24 asteeseen! Toinen mahtavan ihana asia oli se etta siella tarjoiltiin herkullista ruokaa ja sita sai syodakseen niin paljon kuin halusi. Ja kaikenlisaksi sain konferensista tosi hienon, mustan laukun jossa oli kaikenlaista jannittavaa kuten kynia, paperia ja esitteita uusimmista yhteiskuntatieteiden julkaisuista. Tasta saattaisi paatella etta en ole ennen osallistunutkaan nain suureen, kansainvaliseen konferenssiin. Olin todella innoissani tasta kokemuksesta.

Kavin kuuntelemassa luentoa neoliberalismista, josta en itseasiassa tieda kovinkaan paljoa. Luulin sen nimittain olevan enemmankin politiikan tutkijoiden ja ekonomien kayttama termi, tosin en ollut aivan vaarassa tassa asiassa. Eras luennoiva professori heitti ilmoille jannittavan jutun sanoen etta modernit ekonomistit ovat sivuuttaneet moraali-filosofiset tarkastelut ja jos Ricardo ja Smith olisivat viela elossa niin he varmasti olisivat aivan kauhuissaan. Olen joitain vuosia sitten joutunut lukemaan naita Ricardon ja Smith:in teorioita ja en voi kylla sanoa etta ensinnakaan muistaisin niista juuri mitaan tai etta olisin paljoakaan tajunnut, mutta tassa neoliberalismi kontekstissa naista ideoista voisi olla paljonkin hyotya varsinkin sosiaalipoliittisesti ajateltuna. Toinen kiinnostava seminaari oli etnografisesta tutkimuksesta. Siella tutkija kertoi omasta tyostaan irlantilais-mustalaisten tutkimisesta ja miten han oli onnistunut keraamaan tietoa vaikka itse kuuluukin aivan toiseen etniseen ryhmaan.

Mutta sitten se vihoviimeinen paneelikeskustelu, jossa osallistujana oli eras sosiaalipolitiikan parissa tyoskenteleva Sue Duncan, sosiologian professori, Michael Rustin, joka usein luokitellaan Marxilaiseksi ajattelijaksi ja Britannian suuri aikalaisajattelija Anthony Giddens, oli jotakin aivan muuta. Olen itse varsin tykastynyt Giddensin tuotoksiin, varsinkin modernin ja jalkimodernin yhteikunnan teorisoijana. Olen jokus jopa kehdannut vaittaa, tosi muutaman punaviini lasin jalkeen, etta 'Third Way' on rohkeudeltaan Das Capital:in veroinen teos. Paneelin aiheena oli sosiologia ja politiikka. Olisin voinut istua siella koko illan kuuntelemassa naiden alykkaiden ihmisten keskustelua. Jos nyt alkaisin tanne kirjoittamaan minkalaiset asiat aiheuttivat valtavia inspiraation tai muunlaisia ajatusvyorymia niin istuisin taalla varmaan maanantai-iltaan saakka. Olin aivan pyorryksissa koko konferenssista muuta onneksi mukanani oli muita sosiologeja joiden kanssa naita asioita saattoi puida.

Konferensin jalkeen paatimme viettaa illan Lontoossa. Koska metroliikenne oli poikki juuri meidan tarvitsemamme linjan kohdalta, kavelimme Tower of London:ista Westminstriin ja sielta Leicester Squarelle. Aurinko oli viela silloin kuuden aikaan todella lammin ja kavellessamme Thamesin vartta matkalle sattui vaikka minkalaista mielenkiintoista katseltavaa. Tosin paljoa ei tullut katseltua silla keskustelumme olivat varsin kiivaita ja kaikkien mielet olivat hyvinkin taynna tata juuri oppimiamme asioita. Leicester squarilla menimme jo perinteeksi muodostuneeseen Rendezvous jaatelobaariin, josta jatkoimme SoHoon syomaan sushia. Kotiin tulin joskus 10 aikaan illalla aivan taydellisen rattivasyneena. Ja tanaan herasin klo 11.

En tykkaa sunnuntaista, joten en jaksa kertoa kuinka ankean tylsa ja angstinen sunnutai on taalla parhaillaan vietossa. Toivotaan etta aika menee nopeasti ja kohta herataan taas uuteen ja raikkaaseen viikkoon.

Offer Recommended

Enpäs ehkä vielä heitäkkään pyyhettä kehään jatko-opiskeluiden osalta...

Katsotaanpas nyt miten saan tämän bloginkirjoituskoneen taas käynnistettyä pitkähkön tauon jälkeen. Mites se menikään… tänne kirjoitellaan siis pieniä tarinoita elämästä ja arjesta ja siitä miltä tuntuu, mikä on kivaa ja mikä on hankalaa..Erityisbonuksena kerrotaan pieniä yksityiskohtia Englantilaisesta kulttuurista suomalaissilmin katseltuna sekä muista eksoottisista jutuista joihin saattaa törmäillä multikulttuurisessa ympäristössä eli yliopistossa. Niin, kai täällä kuuluu jotain opiskelustakin kertoa ettei tyypeille Suomessa tule tunne että Vuokko se siellä vaan lorvii ja hengailee.

Aloitetaan siis siitä tärkeimmästä ja perimmäisestä syystä miksi minä olen täällä. Opiskelut ovat siis siirtymässä loppuvaiheeseen, mikä tarkoittaa sitä että olen kohtapuolin putkahtamassa ulos niin sanotusta opintoputkesta. Luoja, jos hänkään vielä tietää minkälainen maailma minua odottaa tunnelin päässä. Jatko-opiskelu kiinnostaisi mutta apurahoituksesta tuli vähän nyrkillä silmään, kuten edellisessä postauksessa mainitsin. Tämä musersi haaveeni akatemiasta, mutta vain hetkeksi. Nyt on antava luovuuden loistaa ja mietittävä minkälaista reittiä pitkin kiemurtelen takaisin näihin akatemian linnoituksiin. Muunkinlaisia vaihtoehtoja on tullut mietittyä kuten vaikka oikean työn tekemistä, siis sellaista josta maksetaan palkkaa, siis ihan aikuisten ihmisten palkkaa. Mutta työpaikkailmoituksia lukemalla sain aikaan lievää ahdistusta sillä huomasin olevani jossainmäärin ylikoulutettu ja monessakin määrin varsin alikoulutettu tai kokematon. Mutta kyllä kai työtä tekevälle riittää, joten tuskin koulutukseni ainakaan olisi esteenä moiselle. Hengaillessani täällä tuulisella saarella nyt jo neljättä vuotta, paluumuutto Suomeen ei ehkä tuntuisi enää maitojunailulta. Toisaalta, maailmassa on aika monta muutakin maata joissa hengailu voisi tuntua varsin mukavalta ja hauskalta kokemukselta. Lyhyesti sanottuna, minulla ei ole juuri nyt aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan seuraavien kuukausien aikana.

Opiskelut sinänsä ovat sujuneet hyvin, ainakin nyt viimeisen kahden vuoden aikana. Muutaman viikon kuluttua voin kertoa olevani ’gradua vaille valmis’, eli vihoviimeisten esseiden palautuspäivä on tuossa ihan vieressä. Täällä opiskelu on ollut tähän astisen elämäni parhainta aikaa. En ole koskaan tuntenut tekeväni mitään niin suurella intohimolla ja antaumuksella kuin mitä olen täällä tehnyt. Elämäni vuoteen 2003 saakka oli päämäärätöntä, raskasta ja täynnä vääriä valintoja. En mielelläni muistele niitä vuosia, jotka tuhlasin istuessani toimistossa, henkinen hyvinvointi erittäin kiikkerästi vaakalaudalla heiluen. En haluaisi edes ajatella minkälainen tyyppi olin silloin, en pitänyt itsestäni ja muiden oli varmasti myös vaikea pitää minusta; olinhan elämälle katkera, takapakkien pohjaanpolttama, musta-valkoiseen ajatteluun taipuvainen ihmisraunio. Ensimmäinen vuosi täällä Englannissa tuotti mieleeni aimoannoksen itseluottamusta ja uskoa omaan pärjäämiseeni. Ehkä juuri sen takia sopeutuminen tänne oli kohtalaisen helppoa. Olin niin tyytyväinen että ensimmäistä kertaa elämässäni sain valettua perustukset sellaiselle elämälle kuin itse haluan. Matkalla ollaan vielä, mutta suunta on onneksi oikea.

Sellaista ajattelin tässä vielä jeesustella, että vaikka aina välillä tulee otettua turpaan vaikka minkälaiselta paskapäältä niin kaiken kaikkiaan asiat ovat paremmin kuin hyvin. Kuten ystäväni Felix sanoisi: Alles ist wunderbar!

Päivitys kuluneista viikoista

Niin siis kävi että iloinen pieni elämäni, joka aivan tietämättään luuli seilailevan elämän tyynessä virrassa karahti karille niin että rysähti. Ei siitä ole kai kauaakaan kuin iloitsin tätä elämän sietämätöntä keveyttä ja ah, kuinka ihanalta ruoho tuoksuu ja, oih, kuinka sininen onkaan taivas. Ja kuinka sitten ihan yllättäen, nurkan takaa tuli joukko mäiskijöitä jotka paksuilla kämmenillään heittelivät litsareita naamaani minkä kerkesivät. Aikani jaksoin nousta ylös ja näyttää keskisormea moiselle mäiskinnälle mutta pikkuhiljaa alkoivat paristot heiketä. Kuka sitä läpsytystä jaksaisi viikkotolkulla ottaa vastaan?

Pyysin hieman hengähdystaukoa, jotta voisin koota voimani ja taistella näitä pikkunilkkejä vastaan. Saduissahan sankari aina saa lisävoimaa jostakin ja tarina päättyy onnenkyyneliin. Mutta nyt ei oltukaan sadussa vaan maassa makaamassa, pienenä möykkynä. Ja juuri silloin, isoin niistä kaikista paskiaisista päätti tulla ja potkaista maihareilla suoraan ohimoon. 'Kirpaista' tuntuu tässä yhteydässä hieman laimennetulta, kun mietin tunnelmiani kyseisestä hetkestä. Raahustin kotiin, häntä koipien välissä ja levittelin sängyn täyteen Itsesääliä ja Ruikutusta. Niissä olisi hyvä kieriskellä ja miettiä seuraavaa taistelua. Mutta jotakin puuttui mieleni liikkeistä, sillä Taisteluhenki ei useasta kutsumisestani tullut vierailemaan luokseni. Pyysin ja anelin, mutta Taisteluhenkin nakkeli niskojaan jossakin paksuihin peittoihin kääriytyneenä. Ajan käsitys alkoi hämärtymään mutta luulisin kärvistelleeni itsesäälissä noin sadan vuoden ajan kunnes sääli sai kaverikseen Inhon, Pettymyksen ja lopulta rakkaan viholliseni Ahdistuksen.

Kun Ahdistus tuli vierailulle, vedin peiton korviin ja makoilin pimeässä kuunnellen omaa hengitystä ja hikisten lakanoiden suhinaa. On kuulemma eheyttävää jättää hiusten pesu väliin, mutta en usko että sama pätee hammashygieniaan. Peiton alla oli hyvä olla, omassa kuonassa makoilla ja miettiä että minä, minä, minä, minä, minä. Ahdistuksen kanssa keskusteltuani aloin olla valmis tapaamaan, Suuren ja Mahtavan MASENNUKSEN. Mutta sitten jotain tapahtui. Joku tuli ja raotti peittoa. Aivan liian kirkas valo tavoitti pimeyteen tottuneet silmäni ja siristellessäni huomasin Ahdistuksen yrittävän paeta. Mitä ihmettä, tuumin, enkö olekkaan yksin tässä maailmassa?

Peiton raottaja alkoi laskea kylpyvettä. Pesin hartaudella pois vuosituhansien tunkkaista kerrosta likaa, pölyä, kyyneleitä, tuskaa ja ahdistusta. Kylvyn jälkeen ihoni kuulsi vastasyntyneen vauvan tavoin kimmoisana ja uutena. Katsoi ulos ikkunasta ja ulkona oli kevät. Keväällä Vuokot heräävät, sanotaan.

Elossa ollaan. uudet paivitykset mietinnassa.

-Watch this space-