Avoin kirje lukijoilleni

Olen lueskellut blogeja aika aktiivisesti yli 2 vuoden ajan. Tämä omakin blogi juhlii heinäkuussa kaksivuotis -taivaltaan. Joten ajattelin tässä kertoa mitä minä tästä kirjoittamisesta ajattelen. Tavaallaan on hömöä että tiedän ketkä tätä blogia oikein lukevat, ja sen mukaan sensuroin kirjoituksiani. Siksi en voi sanoa että tällä blogilla olisi kovinkaan terapeuttinen vaikutus. Toisaalta on minulla toinenkin blogi, jossain salaisessa paikassa jonne kirjoitan anonyymisti niin ettei kukaan tunnista. Ja onhan minulla tietenkin sellainen vanhanaikainen kynällä ja paperilla toimiva päiväkirja, tosin sen kanssa en ole ollut koskaan yhtä ahkera kuin tämän blogin kanssa. Näkymättömän tytön kirjoituksesta sain ajatuksen tähän postaukseen.

Tästä blogista on tullut minulle tärkeä tapa pitää yhteys suomenkieleen. On myös hauskaa kuulla että joku lukee tätä ja on kiinnostunut elämästäni. Olenhan tehnyt sen hyvin helpoksi niille keitä tämä nyt sattuu kiinnostamaan. Toisaalta, tämä yhteyden pito on luonteeltaa hyvin yksipuolista, ei minulle kukaan kerro kuinka siellä Suomessa tai Hollannissa menee! Blogin kommentti-ominaisuutta jotkut uskalikot käyttävät; tosin useasti vain kertoakseen omista kuulumisistaan. Se on ihan mukavaa mutta jollain tasolla tunnen menettäväni henkilökohtaisen kosketuksen. Silloin tällöin (harvoin) kun saan meiliä joka koskee kirjoitustani, tuntuu sellainen yhteydenotto lämpimältä. Jotenkin sana 'kommentti' on tässä yhteydessä väärin ymmärretty.

Koska kyseessä on MINUN blogi, voin tänne siis huoletta avautua täysin itsekkäästi ja muita ajattelematta. Jos vaikka ajatellaan, no, minua, niin olen ollut täällä Englannissa kohta 4 vuotta, josta puolet ajasta olen kertoillut elämästäni täällä blogissa. Valtavia muutoksia on tapahtunut minulle tänä lyhyenä aikana, olen muuttunut tyyppinä ja elämän arvoni ovat muuttuneet myös. On asioita joita en kertakaikkiaan kestä enkä jaksa ja sitten on sellaisia asioita joita kohtaan tunnen hyvin voimakkaasti ja palavasti. Joten kenties eräs syy tämän blogin aloittamiseen oli tutustuttaa ystäväni ja perheeni tähän muutokseen jota käyn läpi ja näitä ajatuksia ja olotilojahan elämässä riittää.

Mutta kuitenkin, palatessani Suomeen, huomaan palaavani takaisinpäin ajassa. Luulen että se johtuu osaksi siitä että en osaa muulla tavalla käyttäytyä niissä ympyröissä mutta uskoisin että minulle asetetut odotukset edesauttavat tämän aikamatkailun kanssa myös. Siksi nyt olenkin aivan kauhuissani taas tästä edessä olevasta Suomen reissusta. Ja ehkä siksi kirjoitan tämän postauksen tiedoksenne, että minulta ei kannata nyt odottaa minkäänlaista tyypillistä vuokkomaista käyttäytymistä, olenhan yrittänyt parhaani päästä eroon moisesta!

Onko ihan oikeasti tosi kamalaa, jos haluan tulla Suomeen vaan saunomaan, lenkkeilemään, uimaan ja lepäämään? Jos en vaikka haluakkaan tavata? Tai tehdä mitään vappuna? Jos minusta vaikka tuntuu siltä että olen kenties väliaikaisesti seilaillut laivani kanssa aivan toiseen suuntaan ja juuri nyt tällä hetkellä minulla ei ehkä ole järjettömiä määriä kiinnostusta osallistua mihinkään yhteistoimintaan?


Tässä kuvassa meitsi hengailee Doverin valkoisilla kallioilla joitakin viikkoja sitten. Siellä minä ymmärsin kuinka valtavan paineen alla olen ollut viimeiset kuukaudet ja kuinka jossainvaiheessa on pystyttävä luopumaan nostalgiasta.