Olen tanaan lukenut tallaista juttua. Olenkin usein ajatellut mista ajoittainen ahmimishairioni ja muunkinlainen ruokaan sairaanloisesti suhtautuminen johtuu. En uskonut sen liittyvan ulkonakopaineisiin, silla feministinahan olen taysin vapaa tuollaisista rajoituksista (ha!). En usko etta monikaan minut arkielamassa tunteva tyyppi tietaa syomishairioistani. Olen luultavasti jossain vaiheessa elamaa kokenut koko kirjon, tosin en niin etta siita olisi ollut mitaan kovin fyysisesti nakyvia merkkeja. Kuitenkin olen jotenkin tajunnut ruokahommien vaivaavan, varsinkin kun stressia pukkaa. Esimerkiksi nyt olen taas lihonut ja se on arsyttavaa! Viime vuonna kavin tapaamassa sellaista ravintoneuvojaa ja kun kerroin hanelle etta ajoittain syomiseni on aivan holtitonta ja toisinaan taas elan vissyvedella, sai se neuvojani kulmakarvat kohoilemaan. Suhdetta ruokaan olen yrittanyt parantaa ja uudelleen kehittaa, mutta voin kertoa etta se on todella supervaikeaa! Ei ole helppoa paasta yli niista lapsuudessa opituista 'pula-ajan' neuvoista. Ruokaa ei saa jattaa, vaikka ei olisi enaa yhtaan nalka. Ajattele nyt vaikka niita Afrikan koyhia lapsia ja kuinka niilla ei ole ruokaa. Tata nimenomaista kiristyskeinoa on hyvin vaikea antaa anteeksi mummilleni joka jatkuvasti sai minut tuntemaan lellitylta pikkuporsaalta, jos en jaksanyt syoda ruokaa. Vanhempani eivat muistaakseni kayttaneen "Afrikan koyhat lapset" -tekniikkaa. Tosin syomaan pakottaminen taisi olla aika arkipaivaista, koska olihan todella nirso lapsi.

Opin siis jo pienena etta ruoan jattaminen on tuhmaa, ainakin lihat pitaa syoda. Enka oikein kesta katsoa jos joku muukaan jattaa ruokaa. Jos vaikka Davelta jaa nakki syomatta niin ennemmin tungen sen omaan suuhuni kuin heitan roskiin, siis ihan sairasta! Siksi opettelenkin nyt tunnistamaan koska nalka loppuu ja koska syon vaan syomisen ilosta.