torstaina, syyskuuta 13, 2007

Kaikkea sita 2 (sairauskertomus)

No niin. Aloitetaan vaikka siita, etta sunnuntai-iltana huomasin kyynerpaassani ikavaa kutinaa. Aloin tietysti raapimaan, ja koska nakoyhteys ko. kehonosaan on kohtalaisen heikko, pyysin Davea katsomaan etta mika siella oikein kutittaa. No, Daven kauhistunut naama paljasti ettei sita kutituksen aiheuttajaa ollut vaan siella kyynerpaassa, vaan koko kasivarsi oli punakan ryyhkan peitossa. Ja toinenkin kasi oli. Ja selka. Ja jalat. Ja jalkaterat ne vasta olikin! Ihmeteltiin, koska mitaan sairastuntemuksia ei ollut. Dave soitti kuitenkin mummilleen (jotka tiettavasti tietavat kaiken ihottumista, paiseista ja muusta, seka niiden hoidosta). Rauhoittava eta-diagnoosi allergisesta reaktiosta tuli, ja menin sita kummemmin miettimatta nukkumaan.

Aamulla oli hieman hutera olo, ja paata sarki vahan. Mutta koskakos sita ei olisi sellainen olo -ajattelin!? Joten en taaskaan uumoillut sen liittyvan mihinkaan. Koska meilla on Daven kanssa sama tyomatka, niin metrossa heiluessa (meidan asemalta ei paase enaa metroon istumaan, joten pitaa seista ja se on heilumista) Dave mainitsi etta silmani ovat aivan punaiset ja vetiset, ja etta naytan muuten aika kamalalta. Kiitin kauniisti, mutta ajattelin nayttavani kamalalta vain koska olin hetkea aiemmin haukotellut niin autuaasti, etta vedet olivat tirskahtaneet silmiini.

Aamu meni toissa kiirehtien. Kaikenlaista juoksevaa asiaa tuli hoideltua, ja nakojaan paivitin blogiakin jossain vaiheessa. Koska minun piti kayda postissa asioimassa, niin pistaydyin samalla apteekkiin nayttamaan sita ihottumaa. Siella sanottiin, etta ota zyrtekkia niin helpottaa. Otin ohjeesta apteekkarin, ja heitin zyrtekit naamaan. Mutta, siina sitten puolenpaivan aikaan alkoi paansarky vaivata niin etta taisin pidella otsaani, jolloin kollega kysyi vointiani. Sanoin etta huimaa ja sarkee, ja sitten mainitsin nuo nappylat. Tama tyokaveri haki samantien juomalasin, jota painamalla nappyloihin selviaisi onko kyseessa allergia vai kenties hengenvaarallinen aivokalvontulehdus. Jos allergiaa, niin nappyloiden punoitus haviaa kun niita painaa lasilla, jos aivokalvontulehdus niin punoitus ei havia. No arvatkaa?

Niin, ei se havinnyt. Silta istumalta tilattiin taksi sairaalaan, ja mina sinne. Tassa vaiheessa olin jo kehitellyt itselleni kuumeen, pyorrytyksen ja oksettavan olon. Lontoon takseissa matkustelu on niin harvinaista herkkua, etta yritin pysya tolkuissani sen verran etta voin nauttia siita matkasta. Mutta koska olo oli niin kammottava, en valitettavasti muista paljoakaan. Sairaala, tuo Guy and St. Thomas' Hospital on varmaankin Lontoon suurin keskussairaala. Koska muutamaa viikkoa aikaisempi kokemus Espoonlahden terveyskeskuksen 8 tunnin odotuksesta oli viela tuoreessa muistissa, olin valmistautunut odottamaan hamaan iaisyyteen. Ihan vaan valihuomautuksena etta espoonlahden terveysasema huolehtiin n. 200 ooo ihmisen hyvinvoinnista ja tama sairaala on vastuussa noin 3 miljoonan ihmisen huollosta. Taksi vei ensiavun eteen, ja sielta menin odotushuoneeseen. Heti ilmoittautuessani, sairaanhoitaja mittasi kuumeen, hemoglobiinin ja verenpaineen seka pyysi pissatestin. Naiden jalkeen jain odottamaan. Olin ilmeisesti jossain vaiheessa alynnyt laittaa Davelle viestia etta olen matkalla sairaalaan, koska hengastynyt ja hataantynyt Dave tuli odotushuoneeseen juuri kun olin aloittamassa kauhu-skenaarioiden miettimisen (esim. etta jos olen kuolemansairas eika kukaan ilmoita Davelle ja perheelle).

20 minuuttua ne istuttivat siella odotushuoneessa, kunnes kutsuivat sisaan. Laakari oli ystavallinen nainen, joka teki kaikenlaisia jannittavia reaktiotesteja minulle. Pian sain laittaa paalle sairaalavaatteet ja paasin muoviseen sankyyn lepailemaan. Makoilin sellaisessa pienessa huoneessa ja tassa vaiheessa silmani eivat enaa sietaneet minkaanlaista valoa. Siella pimeassa oli oikeastaan aika siedettava olla ja raollaan olevasta ovesta nain jatkuvasti kuinka ensiapuyksikko toimii. Oli se jannittavaa kun kokoajan tuli paareilla ihmisia paikattavaksi, ja naapurihuoneista kuului kaikenlaista huutoa ja vaikerrusta. Koska ihottumani oli niin eriskummallista, sita tuli katsomaan vaikka kuinka monta laakaria. Kaikki he vakuuttelivat etta kyseessa ei mita luultavammin ole aivokalvontulehdus, mutta koska se on niin vaarallinen, niin mitaan riskeja ei nyt oteta. Joten veri virtasi suonistani pieniin pulloihin, aiheuttaen kauniit sinertymat molempiin kasitaipeisiini. Paasin jopa kokeilemaan milta tuntuu olla tiputuksessa, kun he antoivat antibiotteja suoraan suoneen, suolaliuoksen mukana.

Makoilin siella pimeassa huoneessa Daven reippaasti jaksaessa viihdyttaa. Olo oli valilla niin surkea etta taisin pirauttaa pienet itkut, ja varsinkin siina vaiheessa kun kuulin etta minun oli jaatava sairaalaan yoksi. Seuraava vaihe oli aivokuvaus, eli rontgenkuvaus paastani. Se ei ollut kokemuksellisesti kovinkaan erikoinen. Mutta koska tunsin itseni pieneksi raukkaparaksi, niin oli oikein mukavaa huristella sairaalasangyn kanssa pitkin sairaalan pitkia kaytavia, empaattisia ja saalivia katseita saaden. Yritin naytta oikein erityisen sairaalta, silla sellainen ryoppy myotatuntoa auttoi hetkeksi. Muutama laakari oli jo vilautellut sanaa 'lumbar punction', mutta koska se ei oikein tarkoittanut mitaa kummallekkaan meista, en osannut suhtautua siihen muuten kuin kauhulla. Aivokuvauksen jalkeen, minut siirreettin osastolle joten huokaisin helpotuksesta ettei sita kamalaa punktiota suoritetakkaan.

Osastolla sain ihan oman, yksityishuoneen. Tassa vaiheessa olin siis ehtinyt huolestuttaa perheeni Suomessa, joten pieni paikkauspuhelu oli kohdallaan. Ei taalla kuolemaa tehty. Dave lahti ostamaan iltapalaa ja jotain luettavaa, ja mina kavin lapi (ties kuinka monetta kertaa) verenpaine, kuume ja hemoglobiini -rutiinit. Dave toi tullessaa lempiruokaani eli sushia ja viinirypaleista. Sovittiin etta Dave menee kotiin yoksi ja mina ilmoitan aamulla etta paasenko kotiin vai en. Tassavaiheessa paansarkyani oli yritetty hoitaa kaikenlaisella laakityksella, joten taisin olla paastani hieman sekava. Kyselin kaikenlaista typeraa ja muutenkin kayttaydin ihan kummallisesti. Tunsin laitostuvani. Kun osasto lopulta rauhoittui, katselin ulos ikkunasta: kymppi kerroksesta oli aika hienot nakymat Lontoon yli.

Kahdelta yolla, laakari tuli huoneeseeni kertomaan etta he olivat nyt paattaneet etta tama lumber punction taytyy tehda, ja mieluiten juuri nyt. Ei siina muu auttanut kun herata ja odottaa kauhulla mita tuleman piti. Kyseessa oli siis selkaydinneste punktio. Pitkalla ja ohuella neulalla imettiin selkaydinnestetta suoraan selkarangasta. Hoitaja piti kadesta ja kyseli kaikenlaista helppoa jotta pysyisin tajuissani ja etten ajattelisi kipua niin kovasti. En ajatellutkaan, kunnes aivan hirvea, viiltava kipu meni suoraan selkarangasta jalkoihin. Menetin kontrollin samantien ja aloin vaan huutaa ja itkea. Hoitaja puhui rauhallisesti ja muistutti hengittamisesta. Kipu hellitti hieman ja laakari sai neulan paikoilleen. Nyt oli pysyttava paikallaan, jotta neste saataisiin talteen. En uskaltanut liikahtaakkaan, ja hoitajan piti edelleen muistuttaa etta hengittaisin. Se kesti varmaan pari minuuttia, mutta siina operoitavana oltaessa aika vaan mateli. Kun punktio oli suoritettu, pyysin anteeksi primitiivista reaktiotani mutta laakari sanoi etta se on aivan ymmarrettavaa, eika siita tarvitse huolehtia.

Aamulla taas tuli hoitaja mittaamaan kuumetta, verenpainetta ja hemoglobiinia. Herasin siihen ja odottelin laakaria kertomaan paasenko kotiin. Kahdeksan jalkeen huoneeseeni tulikin oikein ryhma laakareita. Kavi ilmi etta he olivat laakariopiskelijoita, ja tama paalaakari mies sitten aina kysyi etta mita mikakin tarkoitaa. Tuntui aika tyhmalta maata siina, niiden tyyppien ymparoivana, mutta kun laakari sanoi etta paasen tanaan kotiin niin olin ainoastaan helpottunut. Minulla ei siis ollutkaan aivokalvontulehdusta, vaan joku virusperainen rokko.

Selkaydinneste punktion jalkitautina on paansarky. Sellainen ikavan sorttinen etta kun makaa sangyssa niin ei tunnu miltaan, mutta kun nousee ylos niin tuntuu kun joku laittaisi kirvelevaa happoa suoraan hermostoon, ja jota huimaus ja oksetus seuraavat valittomasti. Sellaisissa tunnelmissa olen ollut tiistaista lahtien. Jospa tama alkaisi nyt jo vahan helpottaa...

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Paranemista sinne!

Jonkin aikaa blogiasi seurailleena (ulkosuomalainen itsekin) piti nyt kommentoida, kun olet käynyt noin tiukat testit läpi - aikamoista on varmaan ollut sekä kipeä olotila, pelko ja jännitys ja tietenkin itse kokeet.

Tiedän itsekin ulkomailla sairastelleena, että hauskaa se ei ole, mutta erinomaista kuitenkin kuulla että kyse ei ole mistään vakvammasta, kuten esim. aivokalvontulehduksesta! Voimia sinne sängynpohjalle :)

Anonyymi kirjoitti...

Voimia tosiaan sulle kauheasti. Onneksi ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa ja kuulostipa jännältä, olet ollut mukana teho-osastossa. Tulin nimittäin tänään kauheella kiireellä kotiin partiosta, jotta ehtisin nähdä tehiksen, mutta surukseni se olikin loppunut ja tuli joku muu tyhmä sarja. Eli olipa "hauska" lukea tää sun juttu (siis kun loppu tulos oli niin hyvä!). Päivän tehis kiintiö on siis täytetty.

Tsemppiä ja voimia sulle tosi paljon!!

laija

p.s mun s-posti on etunimi.sukunimi@gmail.com

p.p.s ota tää kommentti oikealla lailla, eli en siis iloitse sun sairastamisesta... vaan oikeesti mua tosi paljon huoletti kun luin juttua!

Vuokko kirjoitti...

Riina: Kiitos toivotuksista! Ulkomailla sairastelu on tosiaan ankeaa, sellainen lisa-arsyke siihen muutenkin jo ikavan sairastelun paalle. Kiitos kommentista, on mukavaa kuulla muista ulkosuomalaisista. Oletko kenties itsekkin Briteissa?

Laija: Teho-osasto (siis se emergency, ei kroonikko-osasto) tuli ihan mieleeni siella ensiavussa. Olihan se ihan mielenkiintoista, harmi vaan etta piti itse olla niin kipea kun tuli nain hieno tilaisuus paasta katsomaan sairaalan toimintaa..