Kaikki sujui hienosti, ellei mahtavasti, siihen saakka kun juna toi meidät lentokentältä Lontoon keskustaan. Täällä oli metrot lakossa. Bussit pursusi ihmisiä, ja takseja ei ollut. Siellä me sitten, rinkkojen kanssa hengailtiin. Lopulta saatiin itsemme survottua bussiin, joka vei meidät Paddingtonin asemalle, jonka vieressä hotellimme oli. Työt alkoivat seuraavana päivänä, ja metrolakon jatkuessa oli taas turvauduttava busseihin. Kaikki muutkin työmatkalaiset turvautuivat busseihin, joten matkustaminen oli aivan tuskallista. Ajattelin etta jos tämä lakko kestää koko viikon, niin ei ole kovinkaan kiva.
Sillävälin kun itse olin töissä, niin Dave sai soitella ja käydä ympäri Lontoota etsimässä asuntoa meille. Oli kuulemma ihan hirveetä hommaa. Yksi toisensa jälkeen kamalampia paikkoja, ja hurjempia katuja. Käytiin yhdessä katsomassa yhtä asuntoa, jonne ei oikein edes uskaltanut päiväsaikaan kävellä. Oli niin epämiellyttävän näköisiä ihmisiä hegailemassa kadunkulmilla, eikä ne poliisien varoituskytit taskuvarkaista ja muista oikein tuntunut turvalliselta.
Illalla uupuneina hotelliin tultaessa, ei enää tiedetty pitäisikö nauraa vai itkeä. Itse taisin tehdä vähän molempia. Päätettiin kuitenkin niin että huomenna olisi uusi päivä ja asennetta oli pakko pitää positiivisena. Ja niin ihanasti sitten kävikin että sain Davelta puhelun, jossa kerrottiin että kämppä on vihdon löytynyt. Mentiin yhdessä katsomaan sitä, ja kyllä se oli semmoinen ihana. Sellainen vanha viktorian -aikainen 3.kerroksinen talo, joka sijaitseen sellaisen leveän avenuen varrella, jonka reunoja koristaa valtavia puita. Muutenkin alue on aika vihreä ja ihan kävelymatkan päässä sijaitsee iso puisto. Työmatka on nyt n.20min. Eli hyvin meille kävi.
Ja Davellakin on tänään työhaastattelu!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti