Olen herännyt klo 6.00 ehtiäkseni töihin kahdeksaksi. Metro oli jumissa, jouduin ottamaan bussin. Bussilla kestää tosi kauan ja niissä on kuumaa ja ärsyttävää ja liikaa ihmisiä. Jouduin tämän ankeuden jälkeen vaihtamaan toiseen metroon. Ehdin kuitenkin ajoissa töihin. Ja taas on edessä kiireinen päivä ja ilta. Kotiin pääsen joskus kymmenen aikaan illalla. Mutta nyt en jaksa valittaa. Itse olen valinnut tällaisen elämän. Tänään menen kokkareille. Onpas taas jännää. Mulla ei ole mitään vaatteita mutta onneksi näihin leffajuttuihin voi laittaa hieman rennompaa kuin esim lähetystön tai muun tilaisuuksiin. Menen siis tänään katsomaan suomalaista leffaa ja tapaamaan ohjaajaa. Voi miten hauskaa!

Hauskaa viikonloppua!

Minä olin todistamassa tätä ja tätä ja tätäkin eli kyseessä oli pressamme luento LSE:ssa (sellainen huippuyliopisto, jossa voisin haaveilla opiskelemassa. Ja siksi käyn niitten avoimilla luennoilla (jossa siis eilen luennoi meidän presidenttimme Halonen)). Luennon aiheena oli hyvinvointiyhteiskunnan toimivuudesta globalisoituvassa maailmassa. Sali oli ihan täynnä ja ihmisillä oli paljon kysymyksiä. Luennon jälkeen päästiin pressitilaisuuteen, jossa kuulin ennen teitä Tarjan kannan Venäjän nato painostukseen ja sairaanhoitajien lakkoon. Olipas jännittävää! Kotimatkalla mietin että kumpikohan tulee lehteen, ja kummatkin tuli!

On se jännittävää!

Maanantai!

Vaikka elänkin nyt sellaista "normaalia" arkea, jolloin viikot menevät töissä toimistolla ja viikonloput ovat jotakuinkin vapaita, tuntuvat maanantait silti ihmeellisen energiseltä. Lauantaina olin töissä kahvilassa. Päivä osoittautui niin hektiseksi, etten osannut töistä päästessänikään oikein rentoutua. Käveltiin ihmisvilinässä muutama tunti, kunnes en enää jaksanut. Sunnuntaina käveltiin thamesin rantaa pitkin ja käytiin Tatessa katsomassa sitä halkeamaa.

Lontoossa asuminen on itseasiassa aika väsyttävää, enkä ole ihan vakuuttunut että tällainen elämänrytmi sopii minulle kovin hyvin. Olen tosi tohkeissani ja iloinen että huomenna alkaa Lontoon filmifestarit. Se on parasta. On tietenkin myös aivan käsittämättömän ihanaa että voi mennä katsomaan maailman taideaarteita vaikka töiden jälkeen. Jos en tietäisi tämän olemisen kestoa, en ehkä viitsisi niin kovasti vaivautua ottamaan stressiä siitä, jos viikonloppuna nukuttaa eikä jaksa tehdä mitään. Olen ajatellut lepääväni sitten joskus. Mutta ei se enää näytä onnistuvan niin helposti kun silloin "nuorempana".

Olen jo tiennyt jo pitemmän aikaa että tietyt äänet hermostuttavat ja rasittavat minua. Tiedän senkin etten pysty kuuntelemaan enka keskittymään täysipainoisesti, jos tilanteessa on enemmän kuin yksi äänentuoja. Taustahälystä en mene niin sekaisin. Mutta tilanteet jossa on useampi ihminen, tuottaa minulle hankaluuksia sillä en aina osaa seurata keskustelua hermostumatta. Se on vähän ikävää, ja antaa minusta aika sisäänpäin kääntyneen mielikuvan, vaikken välttämättä sellainen aina olekkaan. Tämä Lontoon äänimaailma tuntuu erityisen rasittavalta. Koetankin juuri opetella sulkemaan melua ulkopuolelle niin että voin keskittyä omiin ajatuksiin. Silti, hyvin usein, huomaan keskittyväni kuuntelemaan muiden ihmisten keskustelua tai jotain muuta ääntä.

Viikoloppuna oli melkein 20 astetta lämminta, talvitakki oli ihan liian paksu ja hikoilin jatkuvasti. Oli se toisaalta ihanaa nähdä auringonvaloa. Täällä on tosi kaunis ruska, jota kävin hieman kuvaamassa. Sellaisista päivistä saa yllättävän paljon jaksamista. Valokuvaaminen on ihanaa, olisipa parempi kamera.

Onpas pitkiä päivitysvälejä?

Kohta alkaa olla tarvetta aikataulutukselle. Töissä on kiirettä, mutta se ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin koulukiireet. Työt voi jättää töihin, ja kotona ehtii ajatella muuta. Aloitin uuden harrastuksen, ja otin toisen iltatyön koska rahat loppuivat. Jos saisin yhden vapaapäivän viikossa niin olisi ihan mukavaa. Väsymys ei tunnu kovin pahalta vielä, mutta luulisin uupuvani jos en pian ala ottamaan aikaa liikunnalle. Ihanteellisinta olisi aloittaa päivä joogalla tai pilateksella, mutta kurssimaksut ovat kovia. Iltaisin olen huono liikkumaan muutenkin. Toistaiseksi yritän kontrolloida paisumista ruokavaliolla, mutta sekään ei mene turhan mallikkaasti juuri nyt. Olenhan iltatöissä kahvilassa, jossa saa herkutella ihanilla jutuilla.

Tate modernisssa on nyt mielenkiintoinen näyttely. Sinne haluan sunnuntaina. Toivottavasti ei sada. Täällä on satanut ihan tarpeeksi tälläviikolla. Lontoon kylmyys on erilaista kun colchesterin. En ole vielä päättänyt onko se kylmenpää, mutta ainakin se on ihan erilaista. Ja metrossa on kuuma. Siellä ei voi pitää takkia. Koko ajan saa olla pukeutumassa ja riisuuntumassa.

Nyt on jo lokakuu! Kuukausi sitten muutettiin tänne suureen kaupunkiin, ja kaiken ihmettely alkoi. Hiljalleen alan tottua siihen että jokainen paikasta toiseen siirtyminen vaatii paljon suunnittelutyötä ja ennakointia. Ihan sellainenkin asia kuin töihin meno on joka päivä ihan erilainen. Paitsi se ei yleensä koskaan muutu, että metro on aivan täpötäysi työmatkalaisia. On tavallaan ihanaa olla töissä. Illat on vapaata, ja viikonloput tuntuu erityisiltä. Tosin, lontoo-elämän varjopuoli on se että täällä joutuu työssäolijatkin selvitytymään opiskelijabudjetilla, eli rahat on jatkuvasti lopussa koska kaikki on niin kallista.

Mutta ruuhkasta ja kalleudesta huolimatta, on tämä ihan mieletön kaupunki! Kaikkea nähtävää ja koettavaa on jatkuvasti. Työn puolesta saan kutsuja vaikka minkalaisiin ensi-iltoihin ja avajaisiin, joten kokkarielämääkin pääsee kokeilemaan. Huomenna käyn hakemassa pyörän vanhasta kotikaupungista, sillä pääsen pian seikkailemaan. Tänään on paistanut aurinko, ja pääsin jopa käyttämään kevyempää takkia. On se ihanaa.

Onhan kaikilla tänään punaista päällä?

Maanantaita

Täältä töistä taas kirjoittelen. Viikonloppu on takana päin, enkä kyllä saanut kunnolla levättyä vaikka niin suunnittelinkin. Perjantaina pääsin tutustumaan Suomen edustustoon täällä Lontoossa. Kierreltiin koko päivä ympäri kaupunkia. Oli mukavaa tutustua muihin harjoittelijoihin, ja nähdä muita Suomalaisia instituutioita täällä. En olekkaan vielä tainnut mainita, että on hauskaa puhua suomea työkielenä. Tämän kiertelyn aikana kuitenkin tapahtui jotain sellaista, joka hieman järkytti minua. En nyt kuitenkaan mainitse nimiä, mutta kyseessä oli diplomaattitason henkilö, jonka työnkuva on paljolti Suomen edustamista, sekä toinen henkilö, jonka työhön kuuluu olla tuomitsematon ja vastaanottava (ihan siis ammattinsa takia!).

Minusta on ihan vaan väärin, että (Suomen verorahoilla!) lähetetään moukkia korkeisiin virkoihin edustamaan. Ja on myös jotenkin raivostuttavaa, että nämä moukat ovat lähes yksinomaan keski-luokkaisia, keski-ikäisiä miehiä. Ja erityisesti minua häiritsee että nämä keski-ikäiset miehet voivat käyttäytyä keskenkasvuisesti ja typerästi, ilman että siihen koskaan puututaan millään tavalla. Päinvastoin, nämä tyypit saavat ihastelua ja hurmioituneita katseita osakseen, ja vaikka he kuinka laukoisivat poliittisesti täysin epäkorrekteja sammakoita, niin näihinkin vastataan hyväksyvästi. Kuuntelin kuinka tämä diplomaattitason henkilö käytti ilmaisua "vinku-Intia" viitatessaa Euroopan ulkopuolisiin maihin. Siis VINKU-INTIA!!!! Koska kukaan on käyttänyt tuollaista termiä?? Minä taisin käyttää ala-asteella typeryyksissäni ja tietämättömyyksissäni, mutta en koskaan olettanut kuulevani tätä virkamiehen suusta, virka-aikana! Siis ihan oikeasti, ei tuollaisen asenteen omaava ihminen VOI olla töissä edustustossa!

Toinen järkyttävä esimerkki Suomalaisten virkaatekevien rasistisista sutkauksista tuli ammatikseen jeesustelevalta tyypiltä. Hän kertoi kuinka ulkosuomalaiset puhuvat joskus "hoono soomi". Siis tämä kyseinen termi on peräisin ajoilta, jolloin maahanmuuttajien sopeutumisesta valtaväestöön väännettiin vitsiä yleisradion (eli tv-lupa maksajien) kustantaessa Suomalaista sketsiviihdettä. Rasismi perustuu AINA tietämättömyyteen, suvaitsemattomuuteen ja ennenkaikkea järkyttävään tyhmyyteen, ja jos joku haluaa sellaista omassa olohuoneessaan harjoittaa niin siitä vaan, mutta pitäkään idioottisuutenne piilossa silloin kun ollaan töissä. Kerronpa tässä vielä miksi tämä rasittaa minua niin paljon. NO siksi että, nämä idiootit olettavat että minäkin olen rasisti. Ja sellainen loukkaa. Ajattelin tuohtuneena kirjoittaa hesarin yleisönosastolle, mutta nyt kirjoitinkin vaan tänne.

Perjantaina oli Paavali Jumppasen konsertti ja meillä vapaaliput sinne. Metroaseman sulkeutuminen esti meidät kuitenkin saapumaan paikalle ajoissa, joten jätettiin sitten väliin koko konsertti. Palattiin kotiin ja katsottiin leffaa. Lauantaina käytiin vihdoin kokeilemassa Etiopialainen ravintola. Se oli ihan täynnä eikä meillä tietenkään ollut pöytävarausta. Onneksi lähistöltä löytyi toinenkin etiopialainen, ja päästiin vihdoin kokeilemaan. Sanonpa vaan, että kyllä oli ihanaa ruokaa. En ole kai koskaan maistanut mitään sub-sahara Afrikan ruokia. Sunnuntaina käytiin Daven iso-vanhemmilla hakemassa meidän kamoja, ja siihenkin meni ihan koko päivä. Olin niin väsynyt illalla että menin nukkumaan jo kymmeneltä, joka on aivan tosi aikaista.

Hauskaa viikonalkua!

*huokaus*

Olen töissä. Ihanaa! Täällä on mieletön kiire ja tunnen itseni tarpeelliseksi. Tänään on Sibeliuksen (meidän toimistossa tästä konserttisarjasta on puhuttu niin paljon, että kokohomma on lyhennetty muotoon Sibbe) kuoleman 50-vuotis juhlakonsertti. On tosi hienoa olla mukana kun tällaista järjestetään.

Koska olen kertonut rasittavuuteen saakka sairauskertomuksia, niin laitetaan tähän hieman kevennystä, että ei tämä Lontoo -elämä ihan pelkkää koettelemusta ole ollut.

Kun oltiin just muutettu uuteen kotiin, mentiin Daven kanssa kirppiskaupoista katsomaan jotain edullisia lautasia, mukeja yms. Meillähän siis on kaikkea keittiötavaraa, mutta kaikki muuttolaatikot sijaitsevat vielä ympäri Englantia. Eli siis hätävara astioita oltiin etsimässä. Eräässä kaupassa, ihan meidän lähellä, pengoin sellaista purkkia jossa oli haarukoita ja veitsiä. Kunnes, eräs mummo yllättäen kysyi että tarvitaako me keittiötarvikkeita. Vastasin totuudenmukaisesti, että joo kun ollaan just muutettu tänne. No nainen sanoi että hänellä on niin paljon ettei tiedä mitä niillä kaikilla tekisi, että jos halutaan niin voidaan tulla hakemaan, hän kun asuu ihan tässä lähellä. Vaihdettiin Daven kanssa katseita, tiedättehän sellaiset katseet että jostain pitää päättää sillä sekunnilla mutta sanoja ei voi vaihtaa. No, päätettiin lähteä mummon mukaan. Nainen oli tyhjentänyt kaappejaan ja siellä oli pahvilaatikoittain tavaraa pois vietäväksi. Meille tuli mukaan astioiden ja aterimien lisäksi kukkavaasi, isohko peili ja pöytäliina. Mukavaa tuollainen ystävällisyys.

Toinen mukava juttu oli kun käytiin hankkimassa elitärkeät kirjastokortit. Colchesterissa asuessa en oikein päässyt tutustumaan paikallisiin kirjastoihin, sillä käytin lähinnä (tai siis ainoastaan) yliopiston kirjastoa. Mutta nyt! Meidän lähellä on ainakin 3 pientä kirjastoa. Niiden valikoima ei ole hullumpi. Dvd:itä löytyy jopa ihan uusimpia, ja sellaisia joita en ole löytänyt vuokraamosta! Esim Kaurismäen leffoja saa meidän kirjastosta!

Nyt pitää mennä töihin. Hauskaa torstaita!

Lauantaina-aamuna, ennenkuin olin jaksanut nousta sangysta, juteltiin Daven kanssa etta voitaisiin kokeilla kavella Kentish Town:iin kun se on tuossa lahella, ja jos tuntuu pahalta niin voidaan tulla metrolla takas. Jos ei tunnu pahalta niin jatketaan Camdeniin. Olin ihan innoissani ja suunnittelin kaikkea. Nousin aamupalalle ja siita se sitten taas alkoi. Se paansarky. Sellainen etta mun oli pakko menna makaamaan kun mikaan muu ei auta. Dave sai raivokohtauksen ja soitti (taas)sairaanhoitajan paivystyspuhelimeen. Itse makasin peittojen alla, silla silmat eivat kestaneet mitaan valoa. Kuulin kuitenkin kun Dave pauhasi, ja kertoi kuinka en pysty tekemaan mitaan muuta kun makaamaan ja etta olen aivan tosi tuskissani. Tama selitys ilmeisesti toimi, silla saimme yhtyden laakariin. Selitin sielta peittojen alta etta mihin kohtaan sattuu ja etta en ihan oikeast voi seista tai istua. Sain ajan paivystavalle laakarille sairaalaan, joka on hieman lahempana kuin se edellinen sairaala. Katsottiin kartasta etta se on aika lahella erasta metroasemaa, ja etta sinne paasee suoraan tuolta meidan metrikselta.

Lahdettiin kavelemaan metrolle pain ja ulkona oli tosi kirkas auringonpaiste. Harmi vaan, ettei silmani kestaneet sita ollenkaan ja oli viiden minuutin kavelymatkan jalkeen jo niin kipea ja tuskainen etta luulin pyortyvani siihen paikkaan. Metro oli tietenkin ihan taynna enka paassyt istumaan. Olin polvillani siella lattialla, kunnes joku ystavallinen antoi paikkansa minulle. Jotenkin selvittiin Eustonin asemalle, ja Dave lahti etsimaan pankkiautomaattia. Nyt oli selvaa etten pystynyt enaa kavelemaan minnekkaan joten meidan piti ottaa taksi sielta asemalta sairaalaan, vaikka matkaa oli alle kilometri. Onneksi takseja oli liikkeella paljon eika meidan tarvinnut odottaa kovin kauaa. Paasin makaamaan takapenkille, ja olo helpottui hieman. Vaikka taksi vei meidat aivan sairaalan portille, oli se matka liikaa. Heitin kaaressa laatat siihen sairaalan oven eteen. Dave juoksutti minut puunjuurelle, jossa jatkoin oksentelua. Olo oli niin kammottava, etta en voinut muuta kuin itkea. Dave tuli hakemaan siita puunjuurelta sairaalaan sisaan, ja siella polvistuin samantien odotushuoneessa olevan tuolin eteen. En voinut kannatella paatani mitenkaan ja kipu oli niin sanoinkuvaamatonta etta taisin olemuksellani saikayttaa paikalle tulevat sairaanhoitajat. Pian minulle loytyikin sanky ja silla aikaa Dave sai raportoida laakarille etta mita tassa oikein tapahtuu. Aloin hieman selvita siita kipukohtauksesta ja laakari oli sita mielta etta minut taytyy lahettaa keskussairaalaan ensi-tilassa.

Taas mentiin taksiin ja silla isoon sairaalaan (siihen samaan jossa olin maanantaina). Odotushuone oli tapotaynna ja jouduin odottamaan vuoroa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta sairaanhoitaja otti meidat vastaan ja olin taas kuolla kun en saanut maata. Minun oli kestettava istualteen sen aikaa kun laakari mittasi verenpaineet sun muut. Aloin itkea etta enko tosiaan saa menna makaamaan kun en oikeasti kesta tata kipua enaa. Hoitaja ymmarsi vihdoin tilanteen ja jarjesti minulle sangyn. Paasin taas tiputukseen ja sain kovempia sarkylaakkeita. Kipu alkoi vihdoin helpottaa ja taisin menna niista laakkeista niin sekaisin etta sanoin olevani valmis lahtemaan kotiin. Laakari kertoi etta kaikki verikokeiden tulokset ovat tulleet, eika minussa ole mitaan vikaa, joten voin lahtea kotiin koska haluan. Tassa vaiheessa lauantai oli edennyt jo pitkalle iltapaivan puolelle. Kaveltiin suoraan Waterloon asemalle ja sielta metrolla kotiin.

Sunnuntaina mentiin taas sairaalaan. Ei ne uudet laakkeet auttaneet. Talla kertaa laakari sanoi etta mina olen mysteeri. Ei tahan kipuun ollut mitaan selitysta, silla verikokeet ja muut testit nayttivat minun olevan elamani kunnossa. Sain kokeiltavaksi uusia laakkeita ja kehotuksen olla viela toinenkin viikko sairaslomalla, ja jos mikaan ei auta niin sitten on konsultoitava neurologia. Laakari sanoi etta ei sinne keskussairaalaankaan kannata enaa menna kun ei ne siellakaan mitaan muuta osaa minulle tehda kuin laittaa tiputkseen.

Sunnuntai-iltana, nukkumaan mennessa alkoi sydameni krampata, ja vasen kasi puutua. Tamakin viela, sydankohtaus! Dave (raukka) soitti taas paivystykseen ja kysyi voiko laakkeista tulla sellainen sivuoire joka tuntuu sydankohtaukselta. Ei kuulemma voinut, ja jos rintaa puristaa niin taytyy menna sairaalaan samantien. En millaan jaksanut enaa mitaan sairaalareissuja, joten diagosoin itseni ja paatin etta kyseessa on lihakramppi silla olenhan ollut vuodepotilaana viikon ajan. Mika lienee se oli, puristava tunne ei tuntunut menevan ohi ja vasemman kaden sormet alkoivat olla niin kylmat etta meita molempia alkoi huolestuttamaan.

Soitettiin taas paivystykseen, josta meidat yhdistettiin ambulanssiin. Koska olin kykenevainen, niin kavelin itse alakertaan jossa ambulanssityypit ottivat minut vastaan. Taisin olla jo aika hysteerisessa tilassa, silla tarisin ja olin aivan hermoraunio. Sydankayra naytti normaalia, mutta verenpaine oli todella matala. En tieda miten nama kaksi asiaa liittyivat toisiinsa, mutta ambulanssi vei minut sitten sairaalaan. Paasin uudestaan sydanfilmiin, joka myoskin nayttin normaalia. Minun olisi pitanyt odottaa laakarin tapaamista, mutta en enaa jaksanut. En vaan jaksanut olla sairaalassa. Kramppi ei ollut lievittynyt, mutta koska kyse ei ollut sydamesta paatin lahtea kotiin.


Nyt on keskiviikko. En ole kaynyt sairaalassa sunnuntain jalkeen, ja uudet sarkylaakkeet ovat toimineet ihan hyvin. Huomenna menen toihin. Elama voittaa.

p.s. Ambulanssinainen arveli etta olen ylistressaantunut. Hmm...se voi ehka pitaa paikkaansa.

p.p.s Seuraava postaus on jo sitten jostain ihan muusta

14.09.2007

Paansarky. Elamaani ei nyt kuulu muuta kuin paansarkya. Vaikka suurin osa paivasta menikin aivan vaakatasossa maaten, niin Daven tultua toista paastiin yhdessa kaymaan kaupassa. Siis paasin ulos talosta! Kavelemaan! Oi voi, oli mahtavan kirkas syysilta, sellainen kun puut ovat viela vihreita ja keltaisia ja taivas nayttaa mielettoman siniselta. Mutta pianpa sitten piti taas menna makaamaan. Alkaa pikkuhiljaa raivostuttamaan. Oven takana odottaa miljoonakaupunki, ja tama se vaan makaa kotona. Voi luoja sentaan! Jos se en olisi mina, joka taalla makaa niin sanoisin etta ’ota laaketta, kylla pienen migreenin kestaa vaikka mitenpain!’. Mutta koska se olen tosiaan mina joka taalla vaikertaa niin voisin antaa mita tahansa, jos tama sarky olisi pienta migreenia.

Soitin laakarille tanaan. Tosin en sille, joka sanoi etta paansarkya saattaa ilmeta muutaman tunnin ajan lumbaali punktion jalkeen. Sanoin etta nyt mennaan jo neljatta paivaa, etta eiko tama koskaan lopu. Laakari sanoi etta paansarkya saatta kestaa 4-9 paivaa! Huudahdin aika jarkyttyneena puhelimeen, kun kuulin etta tata olisi viela 5 paivaa kestettava, joten sain numeron laakarille jonka voisin tavata huomenna jos aamulla on viela kamala olo. Se nelja paivaa on kuulemma sellainen aika tavallinen juttu.

Dave lahti just etsimaan videovuokraamoa. Ei sekaan jaksa mun masentavaa seuraa, ja on varmaan tosi arsyttava tulla suoraan toista kotiin mua hoitamaan vaikka on perjantai ja raskas tyoviikko takana ja mussunmussunmussun...

Yksi pieni piristava asia tapahtui. Kavin asken viemassa roskat tuohon etupihalle, ja puuaidan takaa kuului sellaista rapinaa ja tominaa, etta jain ihan paikalleni kuuntelemaan. Jotenkin se oli liian melukas ollakseen kissa. Ja kappas, sieltahan puikahti kettu. Sellainen city-kettu! Ketaan ei ollut liikkeella, ja ehdimme katsella toisiamme hetken suoraan silmiin. Oli aika janna kohtaaminen.

Kaikkea sita 2 (sairauskertomus)

No niin. Aloitetaan vaikka siita, etta sunnuntai-iltana huomasin kyynerpaassani ikavaa kutinaa. Aloin tietysti raapimaan, ja koska nakoyhteys ko. kehonosaan on kohtalaisen heikko, pyysin Davea katsomaan etta mika siella oikein kutittaa. No, Daven kauhistunut naama paljasti ettei sita kutituksen aiheuttajaa ollut vaan siella kyynerpaassa, vaan koko kasivarsi oli punakan ryyhkan peitossa. Ja toinenkin kasi oli. Ja selka. Ja jalat. Ja jalkaterat ne vasta olikin! Ihmeteltiin, koska mitaan sairastuntemuksia ei ollut. Dave soitti kuitenkin mummilleen (jotka tiettavasti tietavat kaiken ihottumista, paiseista ja muusta, seka niiden hoidosta). Rauhoittava eta-diagnoosi allergisesta reaktiosta tuli, ja menin sita kummemmin miettimatta nukkumaan.

Aamulla oli hieman hutera olo, ja paata sarki vahan. Mutta koskakos sita ei olisi sellainen olo -ajattelin!? Joten en taaskaan uumoillut sen liittyvan mihinkaan. Koska meilla on Daven kanssa sama tyomatka, niin metrossa heiluessa (meidan asemalta ei paase enaa metroon istumaan, joten pitaa seista ja se on heilumista) Dave mainitsi etta silmani ovat aivan punaiset ja vetiset, ja etta naytan muuten aika kamalalta. Kiitin kauniisti, mutta ajattelin nayttavani kamalalta vain koska olin hetkea aiemmin haukotellut niin autuaasti, etta vedet olivat tirskahtaneet silmiini.

Aamu meni toissa kiirehtien. Kaikenlaista juoksevaa asiaa tuli hoideltua, ja nakojaan paivitin blogiakin jossain vaiheessa. Koska minun piti kayda postissa asioimassa, niin pistaydyin samalla apteekkiin nayttamaan sita ihottumaa. Siella sanottiin, etta ota zyrtekkia niin helpottaa. Otin ohjeesta apteekkarin, ja heitin zyrtekit naamaan. Mutta, siina sitten puolenpaivan aikaan alkoi paansarky vaivata niin etta taisin pidella otsaani, jolloin kollega kysyi vointiani. Sanoin etta huimaa ja sarkee, ja sitten mainitsin nuo nappylat. Tama tyokaveri haki samantien juomalasin, jota painamalla nappyloihin selviaisi onko kyseessa allergia vai kenties hengenvaarallinen aivokalvontulehdus. Jos allergiaa, niin nappyloiden punoitus haviaa kun niita painaa lasilla, jos aivokalvontulehdus niin punoitus ei havia. No arvatkaa?

Niin, ei se havinnyt. Silta istumalta tilattiin taksi sairaalaan, ja mina sinne. Tassa vaiheessa olin jo kehitellyt itselleni kuumeen, pyorrytyksen ja oksettavan olon. Lontoon takseissa matkustelu on niin harvinaista herkkua, etta yritin pysya tolkuissani sen verran etta voin nauttia siita matkasta. Mutta koska olo oli niin kammottava, en valitettavasti muista paljoakaan. Sairaala, tuo Guy and St. Thomas' Hospital on varmaankin Lontoon suurin keskussairaala. Koska muutamaa viikkoa aikaisempi kokemus Espoonlahden terveyskeskuksen 8 tunnin odotuksesta oli viela tuoreessa muistissa, olin valmistautunut odottamaan hamaan iaisyyteen. Ihan vaan valihuomautuksena etta espoonlahden terveysasema huolehtiin n. 200 ooo ihmisen hyvinvoinnista ja tama sairaala on vastuussa noin 3 miljoonan ihmisen huollosta. Taksi vei ensiavun eteen, ja sielta menin odotushuoneeseen. Heti ilmoittautuessani, sairaanhoitaja mittasi kuumeen, hemoglobiinin ja verenpaineen seka pyysi pissatestin. Naiden jalkeen jain odottamaan. Olin ilmeisesti jossain vaiheessa alynnyt laittaa Davelle viestia etta olen matkalla sairaalaan, koska hengastynyt ja hataantynyt Dave tuli odotushuoneeseen juuri kun olin aloittamassa kauhu-skenaarioiden miettimisen (esim. etta jos olen kuolemansairas eika kukaan ilmoita Davelle ja perheelle).

20 minuuttua ne istuttivat siella odotushuoneessa, kunnes kutsuivat sisaan. Laakari oli ystavallinen nainen, joka teki kaikenlaisia jannittavia reaktiotesteja minulle. Pian sain laittaa paalle sairaalavaatteet ja paasin muoviseen sankyyn lepailemaan. Makoilin sellaisessa pienessa huoneessa ja tassa vaiheessa silmani eivat enaa sietaneet minkaanlaista valoa. Siella pimeassa oli oikeastaan aika siedettava olla ja raollaan olevasta ovesta nain jatkuvasti kuinka ensiapuyksikko toimii. Oli se jannittavaa kun kokoajan tuli paareilla ihmisia paikattavaksi, ja naapurihuoneista kuului kaikenlaista huutoa ja vaikerrusta. Koska ihottumani oli niin eriskummallista, sita tuli katsomaan vaikka kuinka monta laakaria. Kaikki he vakuuttelivat etta kyseessa ei mita luultavammin ole aivokalvontulehdus, mutta koska se on niin vaarallinen, niin mitaan riskeja ei nyt oteta. Joten veri virtasi suonistani pieniin pulloihin, aiheuttaen kauniit sinertymat molempiin kasitaipeisiini. Paasin jopa kokeilemaan milta tuntuu olla tiputuksessa, kun he antoivat antibiotteja suoraan suoneen, suolaliuoksen mukana.

Makoilin siella pimeassa huoneessa Daven reippaasti jaksaessa viihdyttaa. Olo oli valilla niin surkea etta taisin pirauttaa pienet itkut, ja varsinkin siina vaiheessa kun kuulin etta minun oli jaatava sairaalaan yoksi. Seuraava vaihe oli aivokuvaus, eli rontgenkuvaus paastani. Se ei ollut kokemuksellisesti kovinkaan erikoinen. Mutta koska tunsin itseni pieneksi raukkaparaksi, niin oli oikein mukavaa huristella sairaalasangyn kanssa pitkin sairaalan pitkia kaytavia, empaattisia ja saalivia katseita saaden. Yritin naytta oikein erityisen sairaalta, silla sellainen ryoppy myotatuntoa auttoi hetkeksi. Muutama laakari oli jo vilautellut sanaa 'lumbar punction', mutta koska se ei oikein tarkoittanut mitaa kummallekkaan meista, en osannut suhtautua siihen muuten kuin kauhulla. Aivokuvauksen jalkeen, minut siirreettin osastolle joten huokaisin helpotuksesta ettei sita kamalaa punktiota suoritetakkaan.

Osastolla sain ihan oman, yksityishuoneen. Tassa vaiheessa olin siis ehtinyt huolestuttaa perheeni Suomessa, joten pieni paikkauspuhelu oli kohdallaan. Ei taalla kuolemaa tehty. Dave lahti ostamaan iltapalaa ja jotain luettavaa, ja mina kavin lapi (ties kuinka monetta kertaa) verenpaine, kuume ja hemoglobiini -rutiinit. Dave toi tullessaa lempiruokaani eli sushia ja viinirypaleista. Sovittiin etta Dave menee kotiin yoksi ja mina ilmoitan aamulla etta paasenko kotiin vai en. Tassavaiheessa paansarkyani oli yritetty hoitaa kaikenlaisella laakityksella, joten taisin olla paastani hieman sekava. Kyselin kaikenlaista typeraa ja muutenkin kayttaydin ihan kummallisesti. Tunsin laitostuvani. Kun osasto lopulta rauhoittui, katselin ulos ikkunasta: kymppi kerroksesta oli aika hienot nakymat Lontoon yli.

Kahdelta yolla, laakari tuli huoneeseeni kertomaan etta he olivat nyt paattaneet etta tama lumber punction taytyy tehda, ja mieluiten juuri nyt. Ei siina muu auttanut kun herata ja odottaa kauhulla mita tuleman piti. Kyseessa oli siis selkaydinneste punktio. Pitkalla ja ohuella neulalla imettiin selkaydinnestetta suoraan selkarangasta. Hoitaja piti kadesta ja kyseli kaikenlaista helppoa jotta pysyisin tajuissani ja etten ajattelisi kipua niin kovasti. En ajatellutkaan, kunnes aivan hirvea, viiltava kipu meni suoraan selkarangasta jalkoihin. Menetin kontrollin samantien ja aloin vaan huutaa ja itkea. Hoitaja puhui rauhallisesti ja muistutti hengittamisesta. Kipu hellitti hieman ja laakari sai neulan paikoilleen. Nyt oli pysyttava paikallaan, jotta neste saataisiin talteen. En uskaltanut liikahtaakkaan, ja hoitajan piti edelleen muistuttaa etta hengittaisin. Se kesti varmaan pari minuuttia, mutta siina operoitavana oltaessa aika vaan mateli. Kun punktio oli suoritettu, pyysin anteeksi primitiivista reaktiotani mutta laakari sanoi etta se on aivan ymmarrettavaa, eika siita tarvitse huolehtia.

Aamulla taas tuli hoitaja mittaamaan kuumetta, verenpainetta ja hemoglobiinia. Herasin siihen ja odottelin laakaria kertomaan paasenko kotiin. Kahdeksan jalkeen huoneeseeni tulikin oikein ryhma laakareita. Kavi ilmi etta he olivat laakariopiskelijoita, ja tama paalaakari mies sitten aina kysyi etta mita mikakin tarkoitaa. Tuntui aika tyhmalta maata siina, niiden tyyppien ymparoivana, mutta kun laakari sanoi etta paasen tanaan kotiin niin olin ainoastaan helpottunut. Minulla ei siis ollutkaan aivokalvontulehdusta, vaan joku virusperainen rokko.

Selkaydinneste punktion jalkitautina on paansarky. Sellainen ikavan sorttinen etta kun makaa sangyssa niin ei tunnu miltaan, mutta kun nousee ylos niin tuntuu kun joku laittaisi kirvelevaa happoa suoraan hermostoon, ja jota huimaus ja oksetus seuraavat valittomasti. Sellaisissa tunnelmissa olen ollut tiistaista lahtien. Jospa tama alkaisi nyt jo vahan helpottaa...

Kaikkea sitä

Nyt on ensimmäinen viikko takanapäin ja töissä ja asiat alkavat hieman sujua. Kamala hässäkkä täällä, ja jatkuvasti saa olla toimittamassa vaikka mitä asiaa. Davekin sai töitä, tosta ihan läheltä jotan meillä on nyt sama työmatka.

Viikonloppuna tutustuttiin paremmin meidän lähiseudulle, ja yllättävästi siitä kävelymatkan päästä löytyy Lontoo suurin hautausmaa, jonne on haudattu vaikka ketä kuuluisia, Marx taitaa olla se tunnetuin. Lähellä oleva valtava puisto on kuuluisa siitä että, rinteen päälle noustessa avautuu näkymä koko Lontoon yli. Harmiksemme oli hieman utuinen päivä, joten ei sieltä juuri muuta kuin ääriviivat erottanut. Tämä siis on se Parliament Hill. Olen edelleen aivan innoissani siitä että me asutaan täällä suurkaupungissa. On oikeasti aivan mahtavaa, kun kävellen pääsee Camdeniin tai metrolla parissa minuutissa ihan ytimeen. Lontoo oikeastaan on kuuluisa siitä että täällä on sellainen kyläfiilis. Meidän viereisellä kadulla järjestettiin katu-juhlat viikonloppuna. Sinne oli pystytetty pöytiä ja ihmiset toivat kotoaan, itsetekemiään ruokia tarjolle. Sitten kaikki kadun asukkaan istuutuivat syömään. Toivottavasti meidänkin kadulla järjestetään tuollaista!

Meidän ihan tosi lähietäisyydeltä löytyy paljon kauppoja, kahviloita ja ravintoloita. Yllättävin löytö oli etiopialainen ravintola, jota mennään kokeilemaan sitten kun Dave saa palkan.

Tällaista jaarittelua ja kuvailua tuli nyt, enpä muutakaan keksi.

Nonniii.....

Huomenta vaan töistä. Tuntuu kummalliselta että elämässä on tällainen rytmi, että aamulla pitää herätä ja että illalla on oikeasti ihan väsynyt. Ensimmäinen yö uudessa kodissa on ohi, ja hyvin nukuinkin! Illalla oltiin molemmat taas ihan poikki muuttamisesta ja varmaan tästä kaikesta muuttuvasta. Mutta iloisin ja innokkain mielin aloitellaan tätä suurkaupunki elämää. Tänään meni työmatkaan 25min, eli tuntia aiemmin ei tarvitse lähteä kotoa. Ihan mukavaa tämä päivätyö, sillä nyt perjantaikin tuntuu ihan perjantailta.

Kaikkea uutta ja mielenkiintoista tapahtuu jatkuvasti ympärillä. Täytynee tässä sulatella hieman ennenkuin osaan paremmin kertoa miltä tuntuu asua täällä. Meillä ei ole kotona nettiä, joten päivittelen tätä blogia tilaisuuden tullen.

Terveisiä Lontoosta

Kaikki sujui hienosti, ellei mahtavasti, siihen saakka kun juna toi meidät lentokentältä Lontoon keskustaan. Täällä oli metrot lakossa. Bussit pursusi ihmisiä, ja takseja ei ollut. Siellä me sitten, rinkkojen kanssa hengailtiin. Lopulta saatiin itsemme survottua bussiin, joka vei meidät Paddingtonin asemalle, jonka vieressä hotellimme oli. Työt alkoivat seuraavana päivänä, ja metrolakon jatkuessa oli taas turvauduttava busseihin. Kaikki muutkin työmatkalaiset turvautuivat busseihin, joten matkustaminen oli aivan tuskallista. Ajattelin etta jos tämä lakko kestää koko viikon, niin ei ole kovinkaan kiva.

Sillävälin kun itse olin töissä, niin Dave sai soitella ja käydä ympäri Lontoota etsimässä asuntoa meille. Oli kuulemma ihan hirveetä hommaa. Yksi toisensa jälkeen kamalampia paikkoja, ja hurjempia katuja. Käytiin yhdessä katsomassa yhtä asuntoa, jonne ei oikein edes uskaltanut päiväsaikaan kävellä. Oli niin epämiellyttävän näköisiä ihmisiä hegailemassa kadunkulmilla, eikä ne poliisien varoituskytit taskuvarkaista ja muista oikein tuntunut turvalliselta.

Illalla uupuneina hotelliin tultaessa, ei enää tiedetty pitäisikö nauraa vai itkeä. Itse taisin tehdä vähän molempia. Päätettiin kuitenkin niin että huomenna olisi uusi päivä ja asennetta oli pakko pitää positiivisena. Ja niin ihanasti sitten kävikin että sain Davelta puhelun, jossa kerrottiin että kämppä on vihdon löytynyt. Mentiin yhdessä katsomaan sitä, ja kyllä se oli semmoinen ihana. Sellainen vanha viktorian -aikainen 3.kerroksinen talo, joka sijaitseen sellaisen leveän avenuen varrella, jonka reunoja koristaa valtavia puita. Muutenkin alue on aika vihreä ja ihan kävelymatkan päässä sijaitsee iso puisto. Työmatka on nyt n.20min. Eli hyvin meille kävi.

Ja Davellakin on tänään työhaastattelu!

Voi apua miten vanha mä jo oon

Eilen oli ihan kummallinen päivä. Kokoajan oli kuuma ja kylmä, sydän hakkasi ja muutenkin oli sellainen fyysisesti kummallinen olo. Kymmeneltä illalla kärsin kuumuudesta jo siinä määrin että oli pakko soittaa kotiin ja sanoa että tulen tänään nukkumaan sinne omakotitalon viileyteen, sillä tätä kerrostalo -yksiön kuumuutta en tuntenut enää kestäväni.

Pääsin onneksi äidin mankeloimiin lakanoihin, sopivan viileään huoneeseen nukkumaan. Kunnes vasen käsi puutui. Ehdin siinä jo hieman hätääntyä, sillä pulssi tuntui aika kovalta ja vasemman käden puutuminenhan on yksi sydänkohtauksen merkeistä. Soitin päivystykseen ja sieltä sanottiin että tule tänne sydänfilmiin niin ei tartte siellä hermoilla. Isän ja Daven kanssa lähdettiin Jorviin päivystykseen. Sydämessä kaikki hyvin ja verenpainekin normaali. Epäilimme yhdessä stressiä ja yleistä hermoilu-olotilaa. Yöllä kotiinpäin ajaessa huomasimme, että päivälleen tasan 27 vuotta sitten, olin matkalla tuohon samaan sairaalaan. Siitä en kyllä muista mitään, sillä silloin menin sinne syntymään.

Gradun vaiheet: loppua kohti mennään

Haastattelut on nyt tehty. Ja nyt pitää alkaa analysoimaan. Eli loppu häämöttää Pitäisi vaan jaksaa istua ja kirjoittaa. Taitaa käydä niin että synttäreiden kunniaksi istutan perseeni penkkiin, ja naputtelen yötä myöten niin että saan tämän tapauksen viimeinkin kansien väliin. En oikeastaan malttaisi enää odottaa että se on valmis. Motivaation puutetta on ollut ilmassa, tai juomavedessä, sellaisia määriä että olen lähinnä vatvonut aihetta mielessäni, saamatta kuitenkaan ainuttakaan kirjainta paperille.

Helsingissä on ihanaa. Tuntuu vähän siltä että haluaisin asua taas täällä. Suunnitelmiahan voi muuttaa ihan mielinmäärin. Tai siis ei voi, koska monesti nämä elämän tärkeät palaset eivät ole välttämättä ihan omissa käsissä, vaan jonkun toisen päätösvallassa. Mutta katsellaan sitten sen Lontoo-kokemuksen jälkeen.

Tälle viikolle olikin sattunut toimintaa oikein reilusti. Luultavasti vastapainoksi lorvailulleni. Tiistaina tapasin Helsingissä erään mielenkiintoisen naisen, jonka kanssa sain keskustella muutaman tunnin ajan. Sain nauttia kauniista Pohjois-Suomen murteesta, ja välillä huomasinkin kuuntelevani sointuja sanojen sijaan. Ja tänään kävin Turussa (tai Turusa, niinkuin sielä sanotaan) tapaamassa erästä toista haastateltavaa, jonka löysin täältä blogien maailmasta. Ja taas pääsin murrematkalle, mutta tällä kertaa Keski-Suomeen. Kaupunki oli kaunis, kuten se aina on. Aurajoki oli ruskeanvihreä, mutta eikö se ole vain sosiaalinen konstruktio että vesi on kaunista vain sinisenä?

Näistä haastatteluista tajusin kuinka paljon olenkaan kaivannut suomenkieltä. Se että saan puhua sitä ystävieni ja perheeni kanssa on tietysti ihanaa, ja suomenkielinen kirjallisuus on myös mahtavaa. Mutta elävä kieli, ja sen erilaiset murteet ovat jotain aivan muuta. Olen kuullut sanoja, joita kukaan tuntemani ihminen ei koskaan yhdistelisi tuolla tavalla. Aina en edes osannut reagoida niihin, en tiennyt oliko ne ironisia letkautuksia vai todellisuutta kuvaavia ilmaisuja. Jäin pitkäksi aikaa miettimään sitä kun eräs haastateltava puhui 'jämä ihmisistä'. Miten hieno ja kuvaava sanapari, mutta samalla niin epäkorrekti.

Nyt on siis tullut aika siirtyä viimeiseen vaiheeseen gradunteossa. Nähtäväksi jää, ehdinkö tai jaksanko tätä päivittää. Mutta syyskuussa nyt ainakin (ja luultavasti jo paljon aiemmin!!).

Lopeta se blogin kanssa pelleily!

Nyt on oikeasti paljon tärkeämpiäkin juttuja edessä, kuin tämän blogin päivitys. Mutta ajattelin sen kuitenkin tänne kirjoittaa, koska enhän minä sitä enää muutaman kuukauden päästä muista, miltä silloin tuntui kun deadlineen oli ihan liian vähän aikaa.

Stressiä ja hermoilua. Ei taida kulua tuntiakaan ilman että jompikumpi meistä sanoo jotan gradusta. Yleensä se on sellaista 'mun pitäis..' tai 'mä lupasin ittelleni..' tai vastaavaa. Miksi on niin vaikea keskittyä?

Kesämielellä

Olen ollut lomalla. Olen ollut Berliinissä ja Suomessa. Täällä (siis Suomessa) on vieläkin niin hiton kuuma, etten ole jaksanut päivittää. Pitääkö mun kertoa kaikki? No, ei tietenkään tarvitse. Silloin kun heinäkuussa viimeksi päivitin oli gradu vielä tosi vaiheessa. Suunnittelin sillon Saksan lomaa. No, ne suunnitelmat muuttuivat hieman, mutta pääsin kuitenkin pyörähtämään Berliinissä. Sieltä tulin Suomeen, ja viikkoa myöhemmin hain Daven ja Matt:in lentokentältä. Viikko vierähti poikain kanssa Helsinkiä ihastellen ja kuumista rantapäivistä nautiskellen. En tullut juuri ajatelleeksi gradua. Sitten Matt lähti, ja olenkin siitä asti tuntenut aktiivisesti huonoa omaatuntoa kaikesta mahdollisesta oheistoiminnasta. Tämä siis tarkoittaa etten ole oikeasti tehnyt kovasti gradun eteen, mutta jostain aivan ällistyttävästä syystä sain pienen armopalan. Meille, siis kaikille tuleville maistereille, myönnettiin viikko lisäaikaa. Tämähän tarkoittaa periaatteessa sitä että Daven ja Matt:in kanssa hummailu ei ollutkaan tuhlausta vaan ihan oikeaa lomaa, josta ei rokoteta. No tietystikkään tällä ei ole juuri muita kuin psykologisia vaikutuksia, sillä olenhan varannut oikolukian sekä gradun ohjaajan kanssa sopimani aikataulu on edelleen paikkaansa pitävä. Ja niin, alkaahan mulla työtkin tässä ihan kohta joten en oikeasti edes ehtisi mitään gradua viimeistellä vaikka nyt antoivatkin sen viikon. Mut kummiski. Ihan mukavan rentouttavalla tahdilla mennään. Olen arvioinut että gradu on suurinpiirtein valmis 2 viikon päästä, ja silloin sen voi lähettää ensin ohjaajalleni, ja sitten oikolukuun. Ja sitten siinä jääkin mukavasti aikaa painattaa koko homma ja käydä viemässä laitokselle. Nyt on siis loppurutistus edessä. Havuja perkele!

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hiljenee blogini jälleen määräämättömäksi ajaksi.

Juu juu, elossa ollaan. Suomessa parhaillaan nautitaan kesasta. Palaan myohemmin paivittamaan viime kuukauden toimintaa. Watch this space