Katsotaanpas nyt miten saan tämän bloginkirjoituskoneen taas käynnistettyä pitkähkön tauon jälkeen. Mites se menikään… tänne kirjoitellaan siis pieniä tarinoita elämästä ja arjesta ja siitä miltä tuntuu, mikä on kivaa ja mikä on hankalaa..Erityisbonuksena kerrotaan pieniä yksityiskohtia Englantilaisesta kulttuurista suomalaissilmin katseltuna sekä muista eksoottisista jutuista joihin saattaa törmäillä multikulttuurisessa ympäristössä eli yliopistossa. Niin, kai täällä kuuluu jotain opiskelustakin kertoa ettei tyypeille Suomessa tule tunne että Vuokko se siellä vaan lorvii ja hengailee.

Aloitetaan siis siitä tärkeimmästä ja perimmäisestä syystä miksi minä olen täällä. Opiskelut ovat siis siirtymässä loppuvaiheeseen, mikä tarkoittaa sitä että olen kohtapuolin putkahtamassa ulos niin sanotusta opintoputkesta. Luoja, jos hänkään vielä tietää minkälainen maailma minua odottaa tunnelin päässä. Jatko-opiskelu kiinnostaisi mutta apurahoituksesta tuli vähän nyrkillä silmään, kuten edellisessä postauksessa mainitsin. Tämä musersi haaveeni akatemiasta, mutta vain hetkeksi. Nyt on antava luovuuden loistaa ja mietittävä minkälaista reittiä pitkin kiemurtelen takaisin näihin akatemian linnoituksiin. Muunkinlaisia vaihtoehtoja on tullut mietittyä kuten vaikka oikean työn tekemistä, siis sellaista josta maksetaan palkkaa, siis ihan aikuisten ihmisten palkkaa. Mutta työpaikkailmoituksia lukemalla sain aikaan lievää ahdistusta sillä huomasin olevani jossainmäärin ylikoulutettu ja monessakin määrin varsin alikoulutettu tai kokematon. Mutta kyllä kai työtä tekevälle riittää, joten tuskin koulutukseni ainakaan olisi esteenä moiselle. Hengaillessani täällä tuulisella saarella nyt jo neljättä vuotta, paluumuutto Suomeen ei ehkä tuntuisi enää maitojunailulta. Toisaalta, maailmassa on aika monta muutakin maata joissa hengailu voisi tuntua varsin mukavalta ja hauskalta kokemukselta. Lyhyesti sanottuna, minulla ei ole juuri nyt aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan seuraavien kuukausien aikana.

Opiskelut sinänsä ovat sujuneet hyvin, ainakin nyt viimeisen kahden vuoden aikana. Muutaman viikon kuluttua voin kertoa olevani ’gradua vaille valmis’, eli vihoviimeisten esseiden palautuspäivä on tuossa ihan vieressä. Täällä opiskelu on ollut tähän astisen elämäni parhainta aikaa. En ole koskaan tuntenut tekeväni mitään niin suurella intohimolla ja antaumuksella kuin mitä olen täällä tehnyt. Elämäni vuoteen 2003 saakka oli päämäärätöntä, raskasta ja täynnä vääriä valintoja. En mielelläni muistele niitä vuosia, jotka tuhlasin istuessani toimistossa, henkinen hyvinvointi erittäin kiikkerästi vaakalaudalla heiluen. En haluaisi edes ajatella minkälainen tyyppi olin silloin, en pitänyt itsestäni ja muiden oli varmasti myös vaikea pitää minusta; olinhan elämälle katkera, takapakkien pohjaanpolttama, musta-valkoiseen ajatteluun taipuvainen ihmisraunio. Ensimmäinen vuosi täällä Englannissa tuotti mieleeni aimoannoksen itseluottamusta ja uskoa omaan pärjäämiseeni. Ehkä juuri sen takia sopeutuminen tänne oli kohtalaisen helppoa. Olin niin tyytyväinen että ensimmäistä kertaa elämässäni sain valettua perustukset sellaiselle elämälle kuin itse haluan. Matkalla ollaan vielä, mutta suunta on onneksi oikea.

Sellaista ajattelin tässä vielä jeesustella, että vaikka aina välillä tulee otettua turpaan vaikka minkälaiselta paskapäältä niin kaiken kaikkiaan asiat ovat paremmin kuin hyvin. Kuten ystäväni Felix sanoisi: Alles ist wunderbar!