Päivitys kuluneista viikoista

Niin siis kävi että iloinen pieni elämäni, joka aivan tietämättään luuli seilailevan elämän tyynessä virrassa karahti karille niin että rysähti. Ei siitä ole kai kauaakaan kuin iloitsin tätä elämän sietämätöntä keveyttä ja ah, kuinka ihanalta ruoho tuoksuu ja, oih, kuinka sininen onkaan taivas. Ja kuinka sitten ihan yllättäen, nurkan takaa tuli joukko mäiskijöitä jotka paksuilla kämmenillään heittelivät litsareita naamaani minkä kerkesivät. Aikani jaksoin nousta ylös ja näyttää keskisormea moiselle mäiskinnälle mutta pikkuhiljaa alkoivat paristot heiketä. Kuka sitä läpsytystä jaksaisi viikkotolkulla ottaa vastaan?

Pyysin hieman hengähdystaukoa, jotta voisin koota voimani ja taistella näitä pikkunilkkejä vastaan. Saduissahan sankari aina saa lisävoimaa jostakin ja tarina päättyy onnenkyyneliin. Mutta nyt ei oltukaan sadussa vaan maassa makaamassa, pienenä möykkynä. Ja juuri silloin, isoin niistä kaikista paskiaisista päätti tulla ja potkaista maihareilla suoraan ohimoon. 'Kirpaista' tuntuu tässä yhteydässä hieman laimennetulta, kun mietin tunnelmiani kyseisestä hetkestä. Raahustin kotiin, häntä koipien välissä ja levittelin sängyn täyteen Itsesääliä ja Ruikutusta. Niissä olisi hyvä kieriskellä ja miettiä seuraavaa taistelua. Mutta jotakin puuttui mieleni liikkeistä, sillä Taisteluhenki ei useasta kutsumisestani tullut vierailemaan luokseni. Pyysin ja anelin, mutta Taisteluhenkin nakkeli niskojaan jossakin paksuihin peittoihin kääriytyneenä. Ajan käsitys alkoi hämärtymään mutta luulisin kärvistelleeni itsesäälissä noin sadan vuoden ajan kunnes sääli sai kaverikseen Inhon, Pettymyksen ja lopulta rakkaan viholliseni Ahdistuksen.

Kun Ahdistus tuli vierailulle, vedin peiton korviin ja makoilin pimeässä kuunnellen omaa hengitystä ja hikisten lakanoiden suhinaa. On kuulemma eheyttävää jättää hiusten pesu väliin, mutta en usko että sama pätee hammashygieniaan. Peiton alla oli hyvä olla, omassa kuonassa makoilla ja miettiä että minä, minä, minä, minä, minä. Ahdistuksen kanssa keskusteltuani aloin olla valmis tapaamaan, Suuren ja Mahtavan MASENNUKSEN. Mutta sitten jotain tapahtui. Joku tuli ja raotti peittoa. Aivan liian kirkas valo tavoitti pimeyteen tottuneet silmäni ja siristellessäni huomasin Ahdistuksen yrittävän paeta. Mitä ihmettä, tuumin, enkö olekkaan yksin tässä maailmassa?

Peiton raottaja alkoi laskea kylpyvettä. Pesin hartaudella pois vuosituhansien tunkkaista kerrosta likaa, pölyä, kyyneleitä, tuskaa ja ahdistusta. Kylvyn jälkeen ihoni kuulsi vastasyntyneen vauvan tavoin kimmoisana ja uutena. Katsoi ulos ikkunasta ja ulkona oli kevät. Keväällä Vuokot heräävät, sanotaan.