Lauantaina-aamuna, ennenkuin olin jaksanut nousta sangysta, juteltiin Daven kanssa etta voitaisiin kokeilla kavella Kentish Town:iin kun se on tuossa lahella, ja jos tuntuu pahalta niin voidaan tulla metrolla takas. Jos ei tunnu pahalta niin jatketaan Camdeniin. Olin ihan innoissani ja suunnittelin kaikkea. Nousin aamupalalle ja siita se sitten taas alkoi. Se paansarky. Sellainen etta mun oli pakko menna makaamaan kun mikaan muu ei auta. Dave sai raivokohtauksen ja soitti (taas)sairaanhoitajan paivystyspuhelimeen. Itse makasin peittojen alla, silla silmat eivat kestaneet mitaan valoa. Kuulin kuitenkin kun Dave pauhasi, ja kertoi kuinka en pysty tekemaan mitaan muuta kun makaamaan ja etta olen aivan tosi tuskissani. Tama selitys ilmeisesti toimi, silla saimme yhtyden laakariin. Selitin sielta peittojen alta etta mihin kohtaan sattuu ja etta en ihan oikeast voi seista tai istua. Sain ajan paivystavalle laakarille sairaalaan, joka on hieman lahempana kuin se edellinen sairaala. Katsottiin kartasta etta se on aika lahella erasta metroasemaa, ja etta sinne paasee suoraan tuolta meidan metrikselta.

Lahdettiin kavelemaan metrolle pain ja ulkona oli tosi kirkas auringonpaiste. Harmi vaan, ettei silmani kestaneet sita ollenkaan ja oli viiden minuutin kavelymatkan jalkeen jo niin kipea ja tuskainen etta luulin pyortyvani siihen paikkaan. Metro oli tietenkin ihan taynna enka paassyt istumaan. Olin polvillani siella lattialla, kunnes joku ystavallinen antoi paikkansa minulle. Jotenkin selvittiin Eustonin asemalle, ja Dave lahti etsimaan pankkiautomaattia. Nyt oli selvaa etten pystynyt enaa kavelemaan minnekkaan joten meidan piti ottaa taksi sielta asemalta sairaalaan, vaikka matkaa oli alle kilometri. Onneksi takseja oli liikkeella paljon eika meidan tarvinnut odottaa kovin kauaa. Paasin makaamaan takapenkille, ja olo helpottui hieman. Vaikka taksi vei meidat aivan sairaalan portille, oli se matka liikaa. Heitin kaaressa laatat siihen sairaalan oven eteen. Dave juoksutti minut puunjuurelle, jossa jatkoin oksentelua. Olo oli niin kammottava, etta en voinut muuta kuin itkea. Dave tuli hakemaan siita puunjuurelta sairaalaan sisaan, ja siella polvistuin samantien odotushuoneessa olevan tuolin eteen. En voinut kannatella paatani mitenkaan ja kipu oli niin sanoinkuvaamatonta etta taisin olemuksellani saikayttaa paikalle tulevat sairaanhoitajat. Pian minulle loytyikin sanky ja silla aikaa Dave sai raportoida laakarille etta mita tassa oikein tapahtuu. Aloin hieman selvita siita kipukohtauksesta ja laakari oli sita mielta etta minut taytyy lahettaa keskussairaalaan ensi-tilassa.

Taas mentiin taksiin ja silla isoon sairaalaan (siihen samaan jossa olin maanantaina). Odotushuone oli tapotaynna ja jouduin odottamaan vuoroa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta sairaanhoitaja otti meidat vastaan ja olin taas kuolla kun en saanut maata. Minun oli kestettava istualteen sen aikaa kun laakari mittasi verenpaineet sun muut. Aloin itkea etta enko tosiaan saa menna makaamaan kun en oikeasti kesta tata kipua enaa. Hoitaja ymmarsi vihdoin tilanteen ja jarjesti minulle sangyn. Paasin taas tiputukseen ja sain kovempia sarkylaakkeita. Kipu alkoi vihdoin helpottaa ja taisin menna niista laakkeista niin sekaisin etta sanoin olevani valmis lahtemaan kotiin. Laakari kertoi etta kaikki verikokeiden tulokset ovat tulleet, eika minussa ole mitaan vikaa, joten voin lahtea kotiin koska haluan. Tassa vaiheessa lauantai oli edennyt jo pitkalle iltapaivan puolelle. Kaveltiin suoraan Waterloon asemalle ja sielta metrolla kotiin.

Sunnuntaina mentiin taas sairaalaan. Ei ne uudet laakkeet auttaneet. Talla kertaa laakari sanoi etta mina olen mysteeri. Ei tahan kipuun ollut mitaan selitysta, silla verikokeet ja muut testit nayttivat minun olevan elamani kunnossa. Sain kokeiltavaksi uusia laakkeita ja kehotuksen olla viela toinenkin viikko sairaslomalla, ja jos mikaan ei auta niin sitten on konsultoitava neurologia. Laakari sanoi etta ei sinne keskussairaalaankaan kannata enaa menna kun ei ne siellakaan mitaan muuta osaa minulle tehda kuin laittaa tiputkseen.

Sunnuntai-iltana, nukkumaan mennessa alkoi sydameni krampata, ja vasen kasi puutua. Tamakin viela, sydankohtaus! Dave (raukka) soitti taas paivystykseen ja kysyi voiko laakkeista tulla sellainen sivuoire joka tuntuu sydankohtaukselta. Ei kuulemma voinut, ja jos rintaa puristaa niin taytyy menna sairaalaan samantien. En millaan jaksanut enaa mitaan sairaalareissuja, joten diagosoin itseni ja paatin etta kyseessa on lihakramppi silla olenhan ollut vuodepotilaana viikon ajan. Mika lienee se oli, puristava tunne ei tuntunut menevan ohi ja vasemman kaden sormet alkoivat olla niin kylmat etta meita molempia alkoi huolestuttamaan.

Soitettiin taas paivystykseen, josta meidat yhdistettiin ambulanssiin. Koska olin kykenevainen, niin kavelin itse alakertaan jossa ambulanssityypit ottivat minut vastaan. Taisin olla jo aika hysteerisessa tilassa, silla tarisin ja olin aivan hermoraunio. Sydankayra naytti normaalia, mutta verenpaine oli todella matala. En tieda miten nama kaksi asiaa liittyivat toisiinsa, mutta ambulanssi vei minut sitten sairaalaan. Paasin uudestaan sydanfilmiin, joka myoskin nayttin normaalia. Minun olisi pitanyt odottaa laakarin tapaamista, mutta en enaa jaksanut. En vaan jaksanut olla sairaalassa. Kramppi ei ollut lievittynyt, mutta koska kyse ei ollut sydamesta paatin lahtea kotiin.


Nyt on keskiviikko. En ole kaynyt sairaalassa sunnuntain jalkeen, ja uudet sarkylaakkeet ovat toimineet ihan hyvin. Huomenna menen toihin. Elama voittaa.

p.s. Ambulanssinainen arveli etta olen ylistressaantunut. Hmm...se voi ehka pitaa paikkaansa.

p.p.s Seuraava postaus on jo sitten jostain ihan muusta