Hyvää Uutta Vuotta!

Alku on hyvä asia. Vuosi 2007 ei ollut kenties jännittävin ja mieluisin kaikista näistä vuosista, mutta ei suinkaan kamalinkaan. Olisin halunnut olla hieman paremmassa kunnossa ja positiivisempi mieleltäni. Mutta kenties on ajateltava että tämänkin oli nyt tällainen vaihe ja tästä vuodesta on tehtävä parempi. En jaksa sen enempää kronikoida, joten listaan vaan asioita jotka tulee ensimmäisenä mielee vuodesta 2007:

2007 oli vuosi jolloin...
- tein gradua
- valmistuin maisteriksi
- muutin Lontooseen
- sain töitä
- olin kahdessa työssä yhtäaikaa
- olin Suomessa kun siellä oli kesä (eka kerta vuosiin!)
- todistin toistamiseen lumettoman joulun ja uuden vuoden
- koin enemmän takapakkeja kuin hyväksymisiä
- olin sairaalassa
- olin sairaampi kuin koskaan aiemmin
- olin väsyneempi kuin koskaan ennen
- kävin Saksassa kahdesti
- matkustelin Englannissa enemmän
- minulta varastettiin pyörä
- opin pitämään suolakurkuista
- opin tekemään erilaisia kahveja
- sain kutsun suurlähettilään itsenäisyyspäiväjuhliin
- sain kaksi jatko-opiskelupaikkaa
- puhuin enemmän suomenkieltä kuin aikoihin
- olin tyytymättömämpi moneen asiaan elämässäni
- traumatisoiduin, väsyin ja ahdistuin
- sain kunniatehtävän olla kaasona
- olin hotellissa yötä Helsingissä
- kävin lake districtissä
- katselin paljon leffoja
- en ajanut kertaakaan autolla

Että semmoista.

Tälle vuodelle en osaa antaa mitään odotuksia. Toivoisin vaan että olisin itse hieman aktiivisempi ja iloisempi. Mutta sekään ei yksin minusta johdu. Isoja juttuja tapahtunee ja aivojeni sisäisten mannerlaattojen liikkumisia on odotettavissa. Nyt ajattelin ensitöikseni päästä eroon tuosta housuja ikävästi kiristelevästä mahamakkarasta.

Joulukuuni on sujunut niin että olen marinoinut omaa maksaani alkoholilla. Nyt vihdoin ymmärrän nenänvalkaisukuun tarkoituksen. Koko joulukuun olen juossut läksiäisissä, pikkujouluissa, itsenäisyyspäivänjuhlissa, sitten taas läksiäisissä, joululounaalla (joka loppui klo 5 aamulla...), jouludrinksuilla ja jouluillallisella. Tänään taas piti ottaa lasilliset shampanjaa ja sitten on vielä illalla yhdet drinksut. Taidan ottaa jäävettä.

Olen todellakin loman tarpeessa. Seuraava päivitys tulee varmaan joskus ensivuonna.

Tämä päivämäärä saattaa jäädä mieleeni, ollaanhan sentään itsenäisyyspäivän liepeillä. Ei varmaan muuten...Mutta asiaan! Tänään saa onnitella tuoretta maisteria.

Tuntuu kummalliselta se, että iltaisin ei ole mitään kirjoitushommia. Viime viikkoon saakka vapaaillat ovat olleet joko jonkun kirjoittelun miettimistä, suunnittelemista tai tekemistä. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen elänyt niin että voin erotella vapaa-ajan ja työajan toisistaan. Opiskelu ei ole työtä koska se on mielenkiintoista, vapaaehtoista ja kivaa. Töissä on ollut aika kiirettä nyt viimeiset kaksi viikkoa. Ajan käsitys ja kokemus ovat muuttuneet kiirehtiessä. Tavallaan tuntuu että aika on laahustanut niin hitaasti etten oikein voi uskoa että edelleenkin on marraskuu. Toisaalta en edes muista koska lokakuu muuttui marraskuuksi. Ja joulukuukin on enää pienen ajan päässä. Joulukuu ja joululahjat, sekä kaikki niihin liittyvät järjestelyt tulevat ajankohtaiseksi.

Olen helpottunut siitä että tiedän palaavani takaisin Lontooseen joulun jälkeen. Helpottunut siksi että tiedän mitä teen tammikuussa. Vihdoinkin taloudellinen tilanteemmekin kohentuu ja voin varovasti suunnitella matkustelua. Ennen joulua ei ehdi mutta ehkä tammikuussa sitten. Olen aloitellut jo kirjoittamaan omaa vuoden 2007 kronikkaa. Tämä vuosi ei ollut niin jännittävä ja mielenkiintoinen kuin vuosi 2006. Ei sillä että olisin tyytymätön koska olenhan saanut käytännöllisiä asioita hoidettua kuten tutkinnonsuorittaminen sekä työpaikan hankkiminen. Eli päällisinpuolin voisi vaikuttaa että olen ollut varsin aikaansaava mutta jos minusta tuntuu että olen elänyt puoliteholla niin silloinhan se tarkoittaa ettei tähän vuoteen liittynyt sellaisia toiveiden täyttymisiä kuin olin suunnitellut. Minun mielestä elämän pitäisi aina olla jännittävää ja mielenkiintoista.

keski-ikäiset miehet, ja heidän pitkästyttävä elämä ja olemattomat teot (lainaus)

Vaikken yleensä viitsi yleistellä, niin kerronpa kuitenkin että on olemassa sellainen ihmisryhmä jonka kanssa en oikein osaa olla mitenkään. Yleensä nämä ihmiset ovat keski-ikäisiä miehiä joita ei ole kukaan koskaan kyseenalaistanut tai muutenkaan vähätellyt. Näiltä tyypeiltä tulee puhetta solkenaan eikä nämä monologit yleensä pysy yhdessä aiheessa vaan hyppelevät edes-takas maan ja taivaan välillä. On todella turhauttavaa edes yrittää jutella sellaisten tyyppien kanssa. He usein näyttävät kuvittelevan että puheen määrä vastaa asiansisällöltään samaa. Yleensä näiden tyyppien jutut on vähintäänkin väritetty heidän oman itsensä erinomaisuuden korostamisella. On rasittavaa olla juuttuneena sellaisen itsekehutyypin kanssa, sillä ainoa asia mitä sellaiset tyypit odottavat ovat huokailua ja nyökyttelyä siitä kuinka kertakaikkiaan mahtavia he ovat.

Lienee selvää että jouduin eilen illalla hengailemaan tällaisen mahtailijan kanssa. Opin että keskustelukumppanini on Suomen paras viiniasiantuntija, hän on myös muusikkonero sekä menestynyt kaikessa mihin hän on eläessään ryhtynyt. Kuuntelin kuinka hän mahtavilla johtajantaidoillaan on saanut aikaan uskomattomia asioita. Olin niin ärtynyt ja rasittunut koko keskustelusta että lopulta sain sanotuksi että "ohhoh, kylläpä sinä olet mahtava tyyppi". V****luksi tarkoittamastani lausahduksesta sain niin käsittämättömän itsevarmuus puuskan että olisin voinut jatkaa keskustelua ihan vain itseäni viihdyttääkseni. En kuitenkaan viitsinyt sillä viinilasin tyhjetessä leijuin tämänkin asenteen yläpuolelle. Ja silloin tajusin että en minä oikeastaan inhoa näitä itseään täynnä oleviä pukumiehiä vaan sitä tyyppiä joka minusta tulee kun joudun tällaiseen seuraan. Kyynisyys, ilkeys ja ylimielisyys ovat kenties synneistä kauheimpia joten päätin siitä hetkestä lähtien kitkeä moiset omasta käytöksestäni. Vaan miten se tehdään? Lisää siedätyshoitoa mahtailijoiden seurassa vai niiden karttamista?

Lisää autoja?

Päivän käsittämättömin uutispommi

Sain vierailijoita Suomesta (kiitos äiti ja Iiris!) ja sain olla Lontoo-oppaana muutaman päivän. Onneksi säät suosivat meitä ja Lontoo antoi itsestään hienon kuvan. Matkaan kuului tietysti taidetta ja kultuuria. Kävimme katsomassa Billy Elliot -musikaalin. Kyseessä oli minullekkin ensimmäinen Lontoon musikaali, ja oli se kyllä aika mahtava! Musikaaleista tulee yleensä mieleen sellainen tekopirteä, yliampuva näytös mutta tämä oli jotain ihan muuta. Itse olin ihan ällistynyt tästä kokemuksesta!
Vierailu oli minullekkin kuin pieni lomareissu.

Tämä viikko on alkanut jotenkin huonosti. Olen ollut väsynyt ja huonovointinen (taas). Eilen jouduin lähtemään kotiin aiemmin koska sain niin kamalan päänsärkykohtauksen. Olisi varmaan järkevintä käydä lääkärissä koska päänsäryt vaikuttavat aika migreenimäisiltä. Yritän nyt aloitella hieman tervellisempää ruokavaliota. On tullut syötyä ravintoloissa vähän liikaa. Voi kun oppisin ettei tarvitse syödä muulloin silloin kun on oikeasti nälkä. Täällä on aivan ihania terveysluomuhyvinvointikauppoja joissa käyn aina välillä ihastelemassa. Kalliitahan ne ovat eikä meillä ole varaa ostaa niistä päivittäisjuttuja. Sellaista toivoisin että joskus olisin niin hyvin toimeentuleva että voisi ostaa ainoastaan luomua lähiruokaa ja käyttää luonnonmateriaalista tehtyjä vaatteita.

Nyt tuli tällainen postaus, tosi sekava.

läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun....

Marraskuusta tulee mieleen Miljoonasateen laulu Marraskuu. Olen osannut laulaa sitä ihan lapsesta saakka. Muistan kuinka joku huomautti ettei ole sopivaa alle kymmenvuotiaana laulaa että "kaljakori kilisee". En silloinkaan ihan ymmärtänyt miksi se ei ole sopivaa. Enhän minä ollut sitä laulua kirjoittanut ja niin siinä kuitenkin laulettiin joten ei kai se nyt voinut minun vika olla. Toinen vastaava laulu oli Lumi teki enkelin eteiseen, koska siina sanottiin että "ja isä oli kännissä näin sen itkeneen". Jotenkin lapsen ei sopinut tuollaisia laulaa. Mutta minkäs sille mahtoi jos näitä lauluja tuli 80-luvulla jatkuvasti jostain mediasta ja näin ollen jäivät päähän soimaan. Muistini toimii niin että mieleeni jää helposti laulunsanoja. Muistan edelleen varmaankin satoja lyriikoita, runonpätkiä ja muita rimpsuja. Ja joskus huomaan että minua ärsyttää jos joku laulaa väärillä sanoilla. Ei sillä että itse muistaisin sanat aina ihan täysin oikein.

Nämä muistissa säilyvät rimpsut voivat toki olla muitakin kuin loruja. Ihan tavallisessa arjessa joutuu usein tilanteisiin jossa joku kysyy jotain ja siihen vastataan aina samalla tavalla. Täällä briteissä varsinkin olen joutunut opettelemaan aikamoisen määrän vastausrimpsuja, eli sellaisia täysin mielikuvituksettomia vastauslitanioita. Jotkut, kuten hyvän päivän toivotukset, toistuvat usein arjessa mutta välillä eteen tulee aivan yllättäviä kysymyksiä. Näihin yllätyskysymyksiin ei ole olemassa mitään vakiovastausta joten siinä vaiheessa keskustelu siirtyy erilaiselle asteelle. Itse pidän näistä yllätyskysymyksistä. Esimerkiksi kysymyksen "mitä kuuluu?" -tilalle voi kysyä jotain hieman yksityiskohtaisempaa johon ei voi vastata että "ihan hyvää".

Viimeiset viikot ovat olleet hieman haipakkaa täällä. Kävin Suomessa pikavisiitillä ja pian Suomesta tulevat vierailijat tulevat tänne. Sunnuntaina oli ensimmäinen vapaapäivä aikoihin ja käytiin ihastelemassa syksyista puistoa joka muuttui melkein metsäksi. Harmi vaan että täällä miljoonakaupungissä mikään ei pysy koskemattomana, joten metsässäkin polut olivat niin tallautuneita tuhansien ihmisten painoista. Mutta sen lähemmäksi luontoa ei täällä pääse. Kaipaan jonnekkin muualle. En jaksaisi enää olla täällä.

Olen herännyt klo 6.00 ehtiäkseni töihin kahdeksaksi. Metro oli jumissa, jouduin ottamaan bussin. Bussilla kestää tosi kauan ja niissä on kuumaa ja ärsyttävää ja liikaa ihmisiä. Jouduin tämän ankeuden jälkeen vaihtamaan toiseen metroon. Ehdin kuitenkin ajoissa töihin. Ja taas on edessä kiireinen päivä ja ilta. Kotiin pääsen joskus kymmenen aikaan illalla. Mutta nyt en jaksa valittaa. Itse olen valinnut tällaisen elämän. Tänään menen kokkareille. Onpas taas jännää. Mulla ei ole mitään vaatteita mutta onneksi näihin leffajuttuihin voi laittaa hieman rennompaa kuin esim lähetystön tai muun tilaisuuksiin. Menen siis tänään katsomaan suomalaista leffaa ja tapaamaan ohjaajaa. Voi miten hauskaa!

Hauskaa viikonloppua!

Minä olin todistamassa tätä ja tätä ja tätäkin eli kyseessä oli pressamme luento LSE:ssa (sellainen huippuyliopisto, jossa voisin haaveilla opiskelemassa. Ja siksi käyn niitten avoimilla luennoilla (jossa siis eilen luennoi meidän presidenttimme Halonen)). Luennon aiheena oli hyvinvointiyhteiskunnan toimivuudesta globalisoituvassa maailmassa. Sali oli ihan täynnä ja ihmisillä oli paljon kysymyksiä. Luennon jälkeen päästiin pressitilaisuuteen, jossa kuulin ennen teitä Tarjan kannan Venäjän nato painostukseen ja sairaanhoitajien lakkoon. Olipas jännittävää! Kotimatkalla mietin että kumpikohan tulee lehteen, ja kummatkin tuli!

On se jännittävää!

Maanantai!

Vaikka elänkin nyt sellaista "normaalia" arkea, jolloin viikot menevät töissä toimistolla ja viikonloput ovat jotakuinkin vapaita, tuntuvat maanantait silti ihmeellisen energiseltä. Lauantaina olin töissä kahvilassa. Päivä osoittautui niin hektiseksi, etten osannut töistä päästessänikään oikein rentoutua. Käveltiin ihmisvilinässä muutama tunti, kunnes en enää jaksanut. Sunnuntaina käveltiin thamesin rantaa pitkin ja käytiin Tatessa katsomassa sitä halkeamaa.

Lontoossa asuminen on itseasiassa aika väsyttävää, enkä ole ihan vakuuttunut että tällainen elämänrytmi sopii minulle kovin hyvin. Olen tosi tohkeissani ja iloinen että huomenna alkaa Lontoon filmifestarit. Se on parasta. On tietenkin myös aivan käsittämättömän ihanaa että voi mennä katsomaan maailman taideaarteita vaikka töiden jälkeen. Jos en tietäisi tämän olemisen kestoa, en ehkä viitsisi niin kovasti vaivautua ottamaan stressiä siitä, jos viikonloppuna nukuttaa eikä jaksa tehdä mitään. Olen ajatellut lepääväni sitten joskus. Mutta ei se enää näytä onnistuvan niin helposti kun silloin "nuorempana".

Olen jo tiennyt jo pitemmän aikaa että tietyt äänet hermostuttavat ja rasittavat minua. Tiedän senkin etten pysty kuuntelemaan enka keskittymään täysipainoisesti, jos tilanteessa on enemmän kuin yksi äänentuoja. Taustahälystä en mene niin sekaisin. Mutta tilanteet jossa on useampi ihminen, tuottaa minulle hankaluuksia sillä en aina osaa seurata keskustelua hermostumatta. Se on vähän ikävää, ja antaa minusta aika sisäänpäin kääntyneen mielikuvan, vaikken välttämättä sellainen aina olekkaan. Tämä Lontoon äänimaailma tuntuu erityisen rasittavalta. Koetankin juuri opetella sulkemaan melua ulkopuolelle niin että voin keskittyä omiin ajatuksiin. Silti, hyvin usein, huomaan keskittyväni kuuntelemaan muiden ihmisten keskustelua tai jotain muuta ääntä.

Viikoloppuna oli melkein 20 astetta lämminta, talvitakki oli ihan liian paksu ja hikoilin jatkuvasti. Oli se toisaalta ihanaa nähdä auringonvaloa. Täällä on tosi kaunis ruska, jota kävin hieman kuvaamassa. Sellaisista päivistä saa yllättävän paljon jaksamista. Valokuvaaminen on ihanaa, olisipa parempi kamera.

Onpas pitkiä päivitysvälejä?

Kohta alkaa olla tarvetta aikataulutukselle. Töissä on kiirettä, mutta se ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin koulukiireet. Työt voi jättää töihin, ja kotona ehtii ajatella muuta. Aloitin uuden harrastuksen, ja otin toisen iltatyön koska rahat loppuivat. Jos saisin yhden vapaapäivän viikossa niin olisi ihan mukavaa. Väsymys ei tunnu kovin pahalta vielä, mutta luulisin uupuvani jos en pian ala ottamaan aikaa liikunnalle. Ihanteellisinta olisi aloittaa päivä joogalla tai pilateksella, mutta kurssimaksut ovat kovia. Iltaisin olen huono liikkumaan muutenkin. Toistaiseksi yritän kontrolloida paisumista ruokavaliolla, mutta sekään ei mene turhan mallikkaasti juuri nyt. Olenhan iltatöissä kahvilassa, jossa saa herkutella ihanilla jutuilla.

Tate modernisssa on nyt mielenkiintoinen näyttely. Sinne haluan sunnuntaina. Toivottavasti ei sada. Täällä on satanut ihan tarpeeksi tälläviikolla. Lontoon kylmyys on erilaista kun colchesterin. En ole vielä päättänyt onko se kylmenpää, mutta ainakin se on ihan erilaista. Ja metrossa on kuuma. Siellä ei voi pitää takkia. Koko ajan saa olla pukeutumassa ja riisuuntumassa.

Nyt on jo lokakuu! Kuukausi sitten muutettiin tänne suureen kaupunkiin, ja kaiken ihmettely alkoi. Hiljalleen alan tottua siihen että jokainen paikasta toiseen siirtyminen vaatii paljon suunnittelutyötä ja ennakointia. Ihan sellainenkin asia kuin töihin meno on joka päivä ihan erilainen. Paitsi se ei yleensä koskaan muutu, että metro on aivan täpötäysi työmatkalaisia. On tavallaan ihanaa olla töissä. Illat on vapaata, ja viikonloput tuntuu erityisiltä. Tosin, lontoo-elämän varjopuoli on se että täällä joutuu työssäolijatkin selvitytymään opiskelijabudjetilla, eli rahat on jatkuvasti lopussa koska kaikki on niin kallista.

Mutta ruuhkasta ja kalleudesta huolimatta, on tämä ihan mieletön kaupunki! Kaikkea nähtävää ja koettavaa on jatkuvasti. Työn puolesta saan kutsuja vaikka minkalaisiin ensi-iltoihin ja avajaisiin, joten kokkarielämääkin pääsee kokeilemaan. Huomenna käyn hakemassa pyörän vanhasta kotikaupungista, sillä pääsen pian seikkailemaan. Tänään on paistanut aurinko, ja pääsin jopa käyttämään kevyempää takkia. On se ihanaa.

Onhan kaikilla tänään punaista päällä?

Maanantaita

Täältä töistä taas kirjoittelen. Viikonloppu on takana päin, enkä kyllä saanut kunnolla levättyä vaikka niin suunnittelinkin. Perjantaina pääsin tutustumaan Suomen edustustoon täällä Lontoossa. Kierreltiin koko päivä ympäri kaupunkia. Oli mukavaa tutustua muihin harjoittelijoihin, ja nähdä muita Suomalaisia instituutioita täällä. En olekkaan vielä tainnut mainita, että on hauskaa puhua suomea työkielenä. Tämän kiertelyn aikana kuitenkin tapahtui jotain sellaista, joka hieman järkytti minua. En nyt kuitenkaan mainitse nimiä, mutta kyseessä oli diplomaattitason henkilö, jonka työnkuva on paljolti Suomen edustamista, sekä toinen henkilö, jonka työhön kuuluu olla tuomitsematon ja vastaanottava (ihan siis ammattinsa takia!).

Minusta on ihan vaan väärin, että (Suomen verorahoilla!) lähetetään moukkia korkeisiin virkoihin edustamaan. Ja on myös jotenkin raivostuttavaa, että nämä moukat ovat lähes yksinomaan keski-luokkaisia, keski-ikäisiä miehiä. Ja erityisesti minua häiritsee että nämä keski-ikäiset miehet voivat käyttäytyä keskenkasvuisesti ja typerästi, ilman että siihen koskaan puututaan millään tavalla. Päinvastoin, nämä tyypit saavat ihastelua ja hurmioituneita katseita osakseen, ja vaikka he kuinka laukoisivat poliittisesti täysin epäkorrekteja sammakoita, niin näihinkin vastataan hyväksyvästi. Kuuntelin kuinka tämä diplomaattitason henkilö käytti ilmaisua "vinku-Intia" viitatessaa Euroopan ulkopuolisiin maihin. Siis VINKU-INTIA!!!! Koska kukaan on käyttänyt tuollaista termiä?? Minä taisin käyttää ala-asteella typeryyksissäni ja tietämättömyyksissäni, mutta en koskaan olettanut kuulevani tätä virkamiehen suusta, virka-aikana! Siis ihan oikeasti, ei tuollaisen asenteen omaava ihminen VOI olla töissä edustustossa!

Toinen järkyttävä esimerkki Suomalaisten virkaatekevien rasistisista sutkauksista tuli ammatikseen jeesustelevalta tyypiltä. Hän kertoi kuinka ulkosuomalaiset puhuvat joskus "hoono soomi". Siis tämä kyseinen termi on peräisin ajoilta, jolloin maahanmuuttajien sopeutumisesta valtaväestöön väännettiin vitsiä yleisradion (eli tv-lupa maksajien) kustantaessa Suomalaista sketsiviihdettä. Rasismi perustuu AINA tietämättömyyteen, suvaitsemattomuuteen ja ennenkaikkea järkyttävään tyhmyyteen, ja jos joku haluaa sellaista omassa olohuoneessaan harjoittaa niin siitä vaan, mutta pitäkään idioottisuutenne piilossa silloin kun ollaan töissä. Kerronpa tässä vielä miksi tämä rasittaa minua niin paljon. NO siksi että, nämä idiootit olettavat että minäkin olen rasisti. Ja sellainen loukkaa. Ajattelin tuohtuneena kirjoittaa hesarin yleisönosastolle, mutta nyt kirjoitinkin vaan tänne.

Perjantaina oli Paavali Jumppasen konsertti ja meillä vapaaliput sinne. Metroaseman sulkeutuminen esti meidät kuitenkin saapumaan paikalle ajoissa, joten jätettiin sitten väliin koko konsertti. Palattiin kotiin ja katsottiin leffaa. Lauantaina käytiin vihdoin kokeilemassa Etiopialainen ravintola. Se oli ihan täynnä eikä meillä tietenkään ollut pöytävarausta. Onneksi lähistöltä löytyi toinenkin etiopialainen, ja päästiin vihdoin kokeilemaan. Sanonpa vaan, että kyllä oli ihanaa ruokaa. En ole kai koskaan maistanut mitään sub-sahara Afrikan ruokia. Sunnuntaina käytiin Daven iso-vanhemmilla hakemassa meidän kamoja, ja siihenkin meni ihan koko päivä. Olin niin väsynyt illalla että menin nukkumaan jo kymmeneltä, joka on aivan tosi aikaista.

Hauskaa viikonalkua!

*huokaus*

Olen töissä. Ihanaa! Täällä on mieletön kiire ja tunnen itseni tarpeelliseksi. Tänään on Sibeliuksen (meidän toimistossa tästä konserttisarjasta on puhuttu niin paljon, että kokohomma on lyhennetty muotoon Sibbe) kuoleman 50-vuotis juhlakonsertti. On tosi hienoa olla mukana kun tällaista järjestetään.

Koska olen kertonut rasittavuuteen saakka sairauskertomuksia, niin laitetaan tähän hieman kevennystä, että ei tämä Lontoo -elämä ihan pelkkää koettelemusta ole ollut.

Kun oltiin just muutettu uuteen kotiin, mentiin Daven kanssa kirppiskaupoista katsomaan jotain edullisia lautasia, mukeja yms. Meillähän siis on kaikkea keittiötavaraa, mutta kaikki muuttolaatikot sijaitsevat vielä ympäri Englantia. Eli siis hätävara astioita oltiin etsimässä. Eräässä kaupassa, ihan meidän lähellä, pengoin sellaista purkkia jossa oli haarukoita ja veitsiä. Kunnes, eräs mummo yllättäen kysyi että tarvitaako me keittiötarvikkeita. Vastasin totuudenmukaisesti, että joo kun ollaan just muutettu tänne. No nainen sanoi että hänellä on niin paljon ettei tiedä mitä niillä kaikilla tekisi, että jos halutaan niin voidaan tulla hakemaan, hän kun asuu ihan tässä lähellä. Vaihdettiin Daven kanssa katseita, tiedättehän sellaiset katseet että jostain pitää päättää sillä sekunnilla mutta sanoja ei voi vaihtaa. No, päätettiin lähteä mummon mukaan. Nainen oli tyhjentänyt kaappejaan ja siellä oli pahvilaatikoittain tavaraa pois vietäväksi. Meille tuli mukaan astioiden ja aterimien lisäksi kukkavaasi, isohko peili ja pöytäliina. Mukavaa tuollainen ystävällisyys.

Toinen mukava juttu oli kun käytiin hankkimassa elitärkeät kirjastokortit. Colchesterissa asuessa en oikein päässyt tutustumaan paikallisiin kirjastoihin, sillä käytin lähinnä (tai siis ainoastaan) yliopiston kirjastoa. Mutta nyt! Meidän lähellä on ainakin 3 pientä kirjastoa. Niiden valikoima ei ole hullumpi. Dvd:itä löytyy jopa ihan uusimpia, ja sellaisia joita en ole löytänyt vuokraamosta! Esim Kaurismäen leffoja saa meidän kirjastosta!

Nyt pitää mennä töihin. Hauskaa torstaita!

Lauantaina-aamuna, ennenkuin olin jaksanut nousta sangysta, juteltiin Daven kanssa etta voitaisiin kokeilla kavella Kentish Town:iin kun se on tuossa lahella, ja jos tuntuu pahalta niin voidaan tulla metrolla takas. Jos ei tunnu pahalta niin jatketaan Camdeniin. Olin ihan innoissani ja suunnittelin kaikkea. Nousin aamupalalle ja siita se sitten taas alkoi. Se paansarky. Sellainen etta mun oli pakko menna makaamaan kun mikaan muu ei auta. Dave sai raivokohtauksen ja soitti (taas)sairaanhoitajan paivystyspuhelimeen. Itse makasin peittojen alla, silla silmat eivat kestaneet mitaan valoa. Kuulin kuitenkin kun Dave pauhasi, ja kertoi kuinka en pysty tekemaan mitaan muuta kun makaamaan ja etta olen aivan tosi tuskissani. Tama selitys ilmeisesti toimi, silla saimme yhtyden laakariin. Selitin sielta peittojen alta etta mihin kohtaan sattuu ja etta en ihan oikeast voi seista tai istua. Sain ajan paivystavalle laakarille sairaalaan, joka on hieman lahempana kuin se edellinen sairaala. Katsottiin kartasta etta se on aika lahella erasta metroasemaa, ja etta sinne paasee suoraan tuolta meidan metrikselta.

Lahdettiin kavelemaan metrolle pain ja ulkona oli tosi kirkas auringonpaiste. Harmi vaan, ettei silmani kestaneet sita ollenkaan ja oli viiden minuutin kavelymatkan jalkeen jo niin kipea ja tuskainen etta luulin pyortyvani siihen paikkaan. Metro oli tietenkin ihan taynna enka paassyt istumaan. Olin polvillani siella lattialla, kunnes joku ystavallinen antoi paikkansa minulle. Jotenkin selvittiin Eustonin asemalle, ja Dave lahti etsimaan pankkiautomaattia. Nyt oli selvaa etten pystynyt enaa kavelemaan minnekkaan joten meidan piti ottaa taksi sielta asemalta sairaalaan, vaikka matkaa oli alle kilometri. Onneksi takseja oli liikkeella paljon eika meidan tarvinnut odottaa kovin kauaa. Paasin makaamaan takapenkille, ja olo helpottui hieman. Vaikka taksi vei meidat aivan sairaalan portille, oli se matka liikaa. Heitin kaaressa laatat siihen sairaalan oven eteen. Dave juoksutti minut puunjuurelle, jossa jatkoin oksentelua. Olo oli niin kammottava, etta en voinut muuta kuin itkea. Dave tuli hakemaan siita puunjuurelta sairaalaan sisaan, ja siella polvistuin samantien odotushuoneessa olevan tuolin eteen. En voinut kannatella paatani mitenkaan ja kipu oli niin sanoinkuvaamatonta etta taisin olemuksellani saikayttaa paikalle tulevat sairaanhoitajat. Pian minulle loytyikin sanky ja silla aikaa Dave sai raportoida laakarille etta mita tassa oikein tapahtuu. Aloin hieman selvita siita kipukohtauksesta ja laakari oli sita mielta etta minut taytyy lahettaa keskussairaalaan ensi-tilassa.

Taas mentiin taksiin ja silla isoon sairaalaan (siihen samaan jossa olin maanantaina). Odotushuone oli tapotaynna ja jouduin odottamaan vuoroa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta sairaanhoitaja otti meidat vastaan ja olin taas kuolla kun en saanut maata. Minun oli kestettava istualteen sen aikaa kun laakari mittasi verenpaineet sun muut. Aloin itkea etta enko tosiaan saa menna makaamaan kun en oikeasti kesta tata kipua enaa. Hoitaja ymmarsi vihdoin tilanteen ja jarjesti minulle sangyn. Paasin taas tiputukseen ja sain kovempia sarkylaakkeita. Kipu alkoi vihdoin helpottaa ja taisin menna niista laakkeista niin sekaisin etta sanoin olevani valmis lahtemaan kotiin. Laakari kertoi etta kaikki verikokeiden tulokset ovat tulleet, eika minussa ole mitaan vikaa, joten voin lahtea kotiin koska haluan. Tassa vaiheessa lauantai oli edennyt jo pitkalle iltapaivan puolelle. Kaveltiin suoraan Waterloon asemalle ja sielta metrolla kotiin.

Sunnuntaina mentiin taas sairaalaan. Ei ne uudet laakkeet auttaneet. Talla kertaa laakari sanoi etta mina olen mysteeri. Ei tahan kipuun ollut mitaan selitysta, silla verikokeet ja muut testit nayttivat minun olevan elamani kunnossa. Sain kokeiltavaksi uusia laakkeita ja kehotuksen olla viela toinenkin viikko sairaslomalla, ja jos mikaan ei auta niin sitten on konsultoitava neurologia. Laakari sanoi etta ei sinne keskussairaalaankaan kannata enaa menna kun ei ne siellakaan mitaan muuta osaa minulle tehda kuin laittaa tiputkseen.

Sunnuntai-iltana, nukkumaan mennessa alkoi sydameni krampata, ja vasen kasi puutua. Tamakin viela, sydankohtaus! Dave (raukka) soitti taas paivystykseen ja kysyi voiko laakkeista tulla sellainen sivuoire joka tuntuu sydankohtaukselta. Ei kuulemma voinut, ja jos rintaa puristaa niin taytyy menna sairaalaan samantien. En millaan jaksanut enaa mitaan sairaalareissuja, joten diagosoin itseni ja paatin etta kyseessa on lihakramppi silla olenhan ollut vuodepotilaana viikon ajan. Mika lienee se oli, puristava tunne ei tuntunut menevan ohi ja vasemman kaden sormet alkoivat olla niin kylmat etta meita molempia alkoi huolestuttamaan.

Soitettiin taas paivystykseen, josta meidat yhdistettiin ambulanssiin. Koska olin kykenevainen, niin kavelin itse alakertaan jossa ambulanssityypit ottivat minut vastaan. Taisin olla jo aika hysteerisessa tilassa, silla tarisin ja olin aivan hermoraunio. Sydankayra naytti normaalia, mutta verenpaine oli todella matala. En tieda miten nama kaksi asiaa liittyivat toisiinsa, mutta ambulanssi vei minut sitten sairaalaan. Paasin uudestaan sydanfilmiin, joka myoskin nayttin normaalia. Minun olisi pitanyt odottaa laakarin tapaamista, mutta en enaa jaksanut. En vaan jaksanut olla sairaalassa. Kramppi ei ollut lievittynyt, mutta koska kyse ei ollut sydamesta paatin lahtea kotiin.


Nyt on keskiviikko. En ole kaynyt sairaalassa sunnuntain jalkeen, ja uudet sarkylaakkeet ovat toimineet ihan hyvin. Huomenna menen toihin. Elama voittaa.

p.s. Ambulanssinainen arveli etta olen ylistressaantunut. Hmm...se voi ehka pitaa paikkaansa.

p.p.s Seuraava postaus on jo sitten jostain ihan muusta

14.09.2007

Paansarky. Elamaani ei nyt kuulu muuta kuin paansarkya. Vaikka suurin osa paivasta menikin aivan vaakatasossa maaten, niin Daven tultua toista paastiin yhdessa kaymaan kaupassa. Siis paasin ulos talosta! Kavelemaan! Oi voi, oli mahtavan kirkas syysilta, sellainen kun puut ovat viela vihreita ja keltaisia ja taivas nayttaa mielettoman siniselta. Mutta pianpa sitten piti taas menna makaamaan. Alkaa pikkuhiljaa raivostuttamaan. Oven takana odottaa miljoonakaupunki, ja tama se vaan makaa kotona. Voi luoja sentaan! Jos se en olisi mina, joka taalla makaa niin sanoisin etta ’ota laaketta, kylla pienen migreenin kestaa vaikka mitenpain!’. Mutta koska se olen tosiaan mina joka taalla vaikertaa niin voisin antaa mita tahansa, jos tama sarky olisi pienta migreenia.

Soitin laakarille tanaan. Tosin en sille, joka sanoi etta paansarkya saattaa ilmeta muutaman tunnin ajan lumbaali punktion jalkeen. Sanoin etta nyt mennaan jo neljatta paivaa, etta eiko tama koskaan lopu. Laakari sanoi etta paansarkya saatta kestaa 4-9 paivaa! Huudahdin aika jarkyttyneena puhelimeen, kun kuulin etta tata olisi viela 5 paivaa kestettava, joten sain numeron laakarille jonka voisin tavata huomenna jos aamulla on viela kamala olo. Se nelja paivaa on kuulemma sellainen aika tavallinen juttu.

Dave lahti just etsimaan videovuokraamoa. Ei sekaan jaksa mun masentavaa seuraa, ja on varmaan tosi arsyttava tulla suoraan toista kotiin mua hoitamaan vaikka on perjantai ja raskas tyoviikko takana ja mussunmussunmussun...

Yksi pieni piristava asia tapahtui. Kavin asken viemassa roskat tuohon etupihalle, ja puuaidan takaa kuului sellaista rapinaa ja tominaa, etta jain ihan paikalleni kuuntelemaan. Jotenkin se oli liian melukas ollakseen kissa. Ja kappas, sieltahan puikahti kettu. Sellainen city-kettu! Ketaan ei ollut liikkeella, ja ehdimme katsella toisiamme hetken suoraan silmiin. Oli aika janna kohtaaminen.

Kaikkea sita 2 (sairauskertomus)

No niin. Aloitetaan vaikka siita, etta sunnuntai-iltana huomasin kyynerpaassani ikavaa kutinaa. Aloin tietysti raapimaan, ja koska nakoyhteys ko. kehonosaan on kohtalaisen heikko, pyysin Davea katsomaan etta mika siella oikein kutittaa. No, Daven kauhistunut naama paljasti ettei sita kutituksen aiheuttajaa ollut vaan siella kyynerpaassa, vaan koko kasivarsi oli punakan ryyhkan peitossa. Ja toinenkin kasi oli. Ja selka. Ja jalat. Ja jalkaterat ne vasta olikin! Ihmeteltiin, koska mitaan sairastuntemuksia ei ollut. Dave soitti kuitenkin mummilleen (jotka tiettavasti tietavat kaiken ihottumista, paiseista ja muusta, seka niiden hoidosta). Rauhoittava eta-diagnoosi allergisesta reaktiosta tuli, ja menin sita kummemmin miettimatta nukkumaan.

Aamulla oli hieman hutera olo, ja paata sarki vahan. Mutta koskakos sita ei olisi sellainen olo -ajattelin!? Joten en taaskaan uumoillut sen liittyvan mihinkaan. Koska meilla on Daven kanssa sama tyomatka, niin metrossa heiluessa (meidan asemalta ei paase enaa metroon istumaan, joten pitaa seista ja se on heilumista) Dave mainitsi etta silmani ovat aivan punaiset ja vetiset, ja etta naytan muuten aika kamalalta. Kiitin kauniisti, mutta ajattelin nayttavani kamalalta vain koska olin hetkea aiemmin haukotellut niin autuaasti, etta vedet olivat tirskahtaneet silmiini.

Aamu meni toissa kiirehtien. Kaikenlaista juoksevaa asiaa tuli hoideltua, ja nakojaan paivitin blogiakin jossain vaiheessa. Koska minun piti kayda postissa asioimassa, niin pistaydyin samalla apteekkiin nayttamaan sita ihottumaa. Siella sanottiin, etta ota zyrtekkia niin helpottaa. Otin ohjeesta apteekkarin, ja heitin zyrtekit naamaan. Mutta, siina sitten puolenpaivan aikaan alkoi paansarky vaivata niin etta taisin pidella otsaani, jolloin kollega kysyi vointiani. Sanoin etta huimaa ja sarkee, ja sitten mainitsin nuo nappylat. Tama tyokaveri haki samantien juomalasin, jota painamalla nappyloihin selviaisi onko kyseessa allergia vai kenties hengenvaarallinen aivokalvontulehdus. Jos allergiaa, niin nappyloiden punoitus haviaa kun niita painaa lasilla, jos aivokalvontulehdus niin punoitus ei havia. No arvatkaa?

Niin, ei se havinnyt. Silta istumalta tilattiin taksi sairaalaan, ja mina sinne. Tassa vaiheessa olin jo kehitellyt itselleni kuumeen, pyorrytyksen ja oksettavan olon. Lontoon takseissa matkustelu on niin harvinaista herkkua, etta yritin pysya tolkuissani sen verran etta voin nauttia siita matkasta. Mutta koska olo oli niin kammottava, en valitettavasti muista paljoakaan. Sairaala, tuo Guy and St. Thomas' Hospital on varmaankin Lontoon suurin keskussairaala. Koska muutamaa viikkoa aikaisempi kokemus Espoonlahden terveyskeskuksen 8 tunnin odotuksesta oli viela tuoreessa muistissa, olin valmistautunut odottamaan hamaan iaisyyteen. Ihan vaan valihuomautuksena etta espoonlahden terveysasema huolehtiin n. 200 ooo ihmisen hyvinvoinnista ja tama sairaala on vastuussa noin 3 miljoonan ihmisen huollosta. Taksi vei ensiavun eteen, ja sielta menin odotushuoneeseen. Heti ilmoittautuessani, sairaanhoitaja mittasi kuumeen, hemoglobiinin ja verenpaineen seka pyysi pissatestin. Naiden jalkeen jain odottamaan. Olin ilmeisesti jossain vaiheessa alynnyt laittaa Davelle viestia etta olen matkalla sairaalaan, koska hengastynyt ja hataantynyt Dave tuli odotushuoneeseen juuri kun olin aloittamassa kauhu-skenaarioiden miettimisen (esim. etta jos olen kuolemansairas eika kukaan ilmoita Davelle ja perheelle).

20 minuuttua ne istuttivat siella odotushuoneessa, kunnes kutsuivat sisaan. Laakari oli ystavallinen nainen, joka teki kaikenlaisia jannittavia reaktiotesteja minulle. Pian sain laittaa paalle sairaalavaatteet ja paasin muoviseen sankyyn lepailemaan. Makoilin sellaisessa pienessa huoneessa ja tassa vaiheessa silmani eivat enaa sietaneet minkaanlaista valoa. Siella pimeassa oli oikeastaan aika siedettava olla ja raollaan olevasta ovesta nain jatkuvasti kuinka ensiapuyksikko toimii. Oli se jannittavaa kun kokoajan tuli paareilla ihmisia paikattavaksi, ja naapurihuoneista kuului kaikenlaista huutoa ja vaikerrusta. Koska ihottumani oli niin eriskummallista, sita tuli katsomaan vaikka kuinka monta laakaria. Kaikki he vakuuttelivat etta kyseessa ei mita luultavammin ole aivokalvontulehdus, mutta koska se on niin vaarallinen, niin mitaan riskeja ei nyt oteta. Joten veri virtasi suonistani pieniin pulloihin, aiheuttaen kauniit sinertymat molempiin kasitaipeisiini. Paasin jopa kokeilemaan milta tuntuu olla tiputuksessa, kun he antoivat antibiotteja suoraan suoneen, suolaliuoksen mukana.

Makoilin siella pimeassa huoneessa Daven reippaasti jaksaessa viihdyttaa. Olo oli valilla niin surkea etta taisin pirauttaa pienet itkut, ja varsinkin siina vaiheessa kun kuulin etta minun oli jaatava sairaalaan yoksi. Seuraava vaihe oli aivokuvaus, eli rontgenkuvaus paastani. Se ei ollut kokemuksellisesti kovinkaan erikoinen. Mutta koska tunsin itseni pieneksi raukkaparaksi, niin oli oikein mukavaa huristella sairaalasangyn kanssa pitkin sairaalan pitkia kaytavia, empaattisia ja saalivia katseita saaden. Yritin naytta oikein erityisen sairaalta, silla sellainen ryoppy myotatuntoa auttoi hetkeksi. Muutama laakari oli jo vilautellut sanaa 'lumbar punction', mutta koska se ei oikein tarkoittanut mitaa kummallekkaan meista, en osannut suhtautua siihen muuten kuin kauhulla. Aivokuvauksen jalkeen, minut siirreettin osastolle joten huokaisin helpotuksesta ettei sita kamalaa punktiota suoritetakkaan.

Osastolla sain ihan oman, yksityishuoneen. Tassa vaiheessa olin siis ehtinyt huolestuttaa perheeni Suomessa, joten pieni paikkauspuhelu oli kohdallaan. Ei taalla kuolemaa tehty. Dave lahti ostamaan iltapalaa ja jotain luettavaa, ja mina kavin lapi (ties kuinka monetta kertaa) verenpaine, kuume ja hemoglobiini -rutiinit. Dave toi tullessaa lempiruokaani eli sushia ja viinirypaleista. Sovittiin etta Dave menee kotiin yoksi ja mina ilmoitan aamulla etta paasenko kotiin vai en. Tassavaiheessa paansarkyani oli yritetty hoitaa kaikenlaisella laakityksella, joten taisin olla paastani hieman sekava. Kyselin kaikenlaista typeraa ja muutenkin kayttaydin ihan kummallisesti. Tunsin laitostuvani. Kun osasto lopulta rauhoittui, katselin ulos ikkunasta: kymppi kerroksesta oli aika hienot nakymat Lontoon yli.

Kahdelta yolla, laakari tuli huoneeseeni kertomaan etta he olivat nyt paattaneet etta tama lumber punction taytyy tehda, ja mieluiten juuri nyt. Ei siina muu auttanut kun herata ja odottaa kauhulla mita tuleman piti. Kyseessa oli siis selkaydinneste punktio. Pitkalla ja ohuella neulalla imettiin selkaydinnestetta suoraan selkarangasta. Hoitaja piti kadesta ja kyseli kaikenlaista helppoa jotta pysyisin tajuissani ja etten ajattelisi kipua niin kovasti. En ajatellutkaan, kunnes aivan hirvea, viiltava kipu meni suoraan selkarangasta jalkoihin. Menetin kontrollin samantien ja aloin vaan huutaa ja itkea. Hoitaja puhui rauhallisesti ja muistutti hengittamisesta. Kipu hellitti hieman ja laakari sai neulan paikoilleen. Nyt oli pysyttava paikallaan, jotta neste saataisiin talteen. En uskaltanut liikahtaakkaan, ja hoitajan piti edelleen muistuttaa etta hengittaisin. Se kesti varmaan pari minuuttia, mutta siina operoitavana oltaessa aika vaan mateli. Kun punktio oli suoritettu, pyysin anteeksi primitiivista reaktiotani mutta laakari sanoi etta se on aivan ymmarrettavaa, eika siita tarvitse huolehtia.

Aamulla taas tuli hoitaja mittaamaan kuumetta, verenpainetta ja hemoglobiinia. Herasin siihen ja odottelin laakaria kertomaan paasenko kotiin. Kahdeksan jalkeen huoneeseeni tulikin oikein ryhma laakareita. Kavi ilmi etta he olivat laakariopiskelijoita, ja tama paalaakari mies sitten aina kysyi etta mita mikakin tarkoitaa. Tuntui aika tyhmalta maata siina, niiden tyyppien ymparoivana, mutta kun laakari sanoi etta paasen tanaan kotiin niin olin ainoastaan helpottunut. Minulla ei siis ollutkaan aivokalvontulehdusta, vaan joku virusperainen rokko.

Selkaydinneste punktion jalkitautina on paansarky. Sellainen ikavan sorttinen etta kun makaa sangyssa niin ei tunnu miltaan, mutta kun nousee ylos niin tuntuu kun joku laittaisi kirvelevaa happoa suoraan hermostoon, ja jota huimaus ja oksetus seuraavat valittomasti. Sellaisissa tunnelmissa olen ollut tiistaista lahtien. Jospa tama alkaisi nyt jo vahan helpottaa...

Kaikkea sitä

Nyt on ensimmäinen viikko takanapäin ja töissä ja asiat alkavat hieman sujua. Kamala hässäkkä täällä, ja jatkuvasti saa olla toimittamassa vaikka mitä asiaa. Davekin sai töitä, tosta ihan läheltä jotan meillä on nyt sama työmatka.

Viikonloppuna tutustuttiin paremmin meidän lähiseudulle, ja yllättävästi siitä kävelymatkan päästä löytyy Lontoo suurin hautausmaa, jonne on haudattu vaikka ketä kuuluisia, Marx taitaa olla se tunnetuin. Lähellä oleva valtava puisto on kuuluisa siitä että, rinteen päälle noustessa avautuu näkymä koko Lontoon yli. Harmiksemme oli hieman utuinen päivä, joten ei sieltä juuri muuta kuin ääriviivat erottanut. Tämä siis on se Parliament Hill. Olen edelleen aivan innoissani siitä että me asutaan täällä suurkaupungissa. On oikeasti aivan mahtavaa, kun kävellen pääsee Camdeniin tai metrolla parissa minuutissa ihan ytimeen. Lontoo oikeastaan on kuuluisa siitä että täällä on sellainen kyläfiilis. Meidän viereisellä kadulla järjestettiin katu-juhlat viikonloppuna. Sinne oli pystytetty pöytiä ja ihmiset toivat kotoaan, itsetekemiään ruokia tarjolle. Sitten kaikki kadun asukkaan istuutuivat syömään. Toivottavasti meidänkin kadulla järjestetään tuollaista!

Meidän ihan tosi lähietäisyydeltä löytyy paljon kauppoja, kahviloita ja ravintoloita. Yllättävin löytö oli etiopialainen ravintola, jota mennään kokeilemaan sitten kun Dave saa palkan.

Tällaista jaarittelua ja kuvailua tuli nyt, enpä muutakaan keksi.