Tanaan on ollut jotenkin kummallisen alakuloinen paiva. Aamu alkoi niin etta kavelin yliopistolle pitkaa reittia ja sitten melkein myohastyin luennolta. Sitten notkuin kahvilassa Frankan ja Matt:in kanssa. Yllattaen opettaja-ystavaltani tuli viesti tulla tapaamaan hanta, jotta voisimme yhdessa kayda lapi tutkimussuunnitelmaani. No, menin sinne sitten ja tama ystavaiseni oli tehnyt oikein huolelliset muistiinpanot ja merkinnat mita asioita pitaisi kohentaa suunnitelmassani ja mitka asiat tartteis vahan lisaa hiontaa. Kaikenkaikkiaan taman tapaamisen tarkoitus oli hyva, ystavallinen ja erittain tarpeellinen. Mutta jostain syysta minua alkoi ihan kamalasti havettamaan se nolo suunnitelma. En ollut ollenkaan valmistautunut minkaanlaiseen kritiikkiin, vaikka ei tassa nyt edes ollut tarkoitus kritisoida mitaan, ainoastaan korjata ilmaisua ja rakennetta. Kaikki paattyi siihen etta kyyneleet silmissa anelin ystavaltani lupaa poistua huoneesta. Aivan kuin silloin 8-vuotiaana, opettajan edessa seistessa. Tama kokemus oli siina maarin ahdistava ja masentava etta se todella otti ohjat tilanteesta. Ystavallani sentaan pysyi pokka niin etta han tarjosi olkapaansa kayttooni seka rauhoittavat sanat 'jatetaan tama nyt tahan ja mietitaan sita huomenna. Mentaisko vaikka kavelylle kun on niin kiva ilma?'. Niiskutin etta 'joo, mennaan vaan..'.
Kuitenkin tama kokemus jai kaihertamaan mielta siinamaarin etta olen sitten koko paivan miettinyt kaikenlaista typeraa ja masentavaa. Typeryys ja masentuneisuus eivat liene kaikkein hedelmallisin lahtokohta alkaa ajattelemaan mitaan kovin tahdellista mutta jostain syysta mieleeni kimposi kaksi tosi jannittavaa ajatelmaa. Nyt olenkin sitten silmat kiiltaen ja posket punoittaen kirjoitellut ja piirrellyt jotta saisin kaivettua ajatuksistani sen tarkeimman, ytimen. Nyt tuntuu etta aletaan olla lahella.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti