Paluu arkeen

Palasin maanantai aamuna takaisin tänne. Viikonloppu sujui ihanasti perheen kanssa Hollannissa. Oli niin mukavaa viettää taas aikaa kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa. Sunnuntaina sitten sanoin taas hyvästit kaikille. On kamalaa palata sellaiseen paikkaan jota ei voi kutsua kodikseen. Olin surullinen koko maanantain. Tänään sitten menin ensimmäiselle luennolle. Kampuksella jo tuntui ahdistusta siitä että koko yliopisto on taas täynnä 18-vuotiaita lapsia joiden ajatukset pyörivät vain heidän itsensä ympärillä. Luennolle tuli taas samoja tuttuja naamoja, jotka 2 vuoden samojen luentojen, kurssien, seminaarien ja kokeiden jälkeen eivät voi edes tervehtiä. En voi mitenkään uskoa että olisin niin kertakaikkisen näkymätön tyyppi että KUKAAN ei muista edes naamaa. Ja voi kai sitä tervehtiä samalla luennolla olevia vaikkei tuntisikaan. Olisi kivaa jos olisi joku kaveri tai edes tuttu jonka kanssa voisi jutella opiskelujutuista, esseistä ja muusta.

Luento itsessään oli mielenkiintoinen ja onneksi olikin koska muuten täällä olemiseen ei löytyisi mitään motivaatiota. Tänään on ahdistanut, vituttanut, suututtanut ja suruttanut se että mulla ei ole täällä ketään muuta tärkeää ihmistä täällä kuin Dave. Kaikki ne ihmiset joiden seurassa viihdyin ovat valmistuneet, eivätkä siksi ole enää täällä. On helpottavaa ajatella että tätä täytyy kestää enää yksi vuosi mutta se ei saa olla päällimmäinen ajatus koska jostain on löydettävä jaksamista opiskeluun. Viime vuosi oli rankka ja motivaationa toimi Espanjaan lähtö. Nyt ei ole sellaista porkkanaa koska tulevaisuudesta ei ole mitään havaintoa. Kaikki asiat ahdistaa ja kysymykset omasta jaksamisesta kummittelevat mielessä. Peruuttaa ei voi, tästä täytyy vaan yrittää selvitä. Voi kun olisi jo joulu ja pääsisin käymään Suomessa. Voi kun olisi voimia jaksaa täysillä siihen asti..