Taas näitä aamuja

Minä pelkään pitää esitelmiä koulussa. Minä pelkään puhua jos ympärillä on ihmisiä jotka kuuntelee mutta joita en tunne. Yläasteaikojen lintsausputki lähti käytniin siitä että pelkäsin pitää esitelmiä. Englantiin tullessa päätin rohkaistua mutta vieraalla kielellä esiintyminen se vasta kammottavaa olikin! Järjestelmällisesti jättäydyin taas pois niiltä tunneilta joissa vaadittiin aktiivisuutta tai niitä kamalia 'tutustumisleikkejä'. Ulkomaalaisena täällä olen usein huomannut kuinka ihmiset puhuvat minulle kuin lapselle. Hitaasti, selkeästi artikuloiden ja mielellään vielä rautalankaa vääntäen. Minä otan sen henkilökohtaisena nöyryytyksenä.

Uskokaa vaan kuinka monta miljoonaa kertaa olen kuullut että esiintyminen tulee helpommaksi kun sitä tekee paljon ja kuinka nuo nöyryyttävät ihmiset eivät tee sitä kiusallaan vaan yrittävät olla avuksi. MUTTA KUN MINÄ EN HELVETTI SENTÄÄN OLE MITÄÄN TÄLLAISTA APUA PYYTÄNYT ENKÄ MITENKÄÄN YMMÄRRÄ MIKSI MINUN KOSKAAN PITÄISI OPPIA TYKKÄÄMÄÄN ESIINTYMISESTÄ!?!?!?!?

Tänään olin menossa tunnille jota varten kaikkien oli valmistettava perhetutkimus analyysi omasta perheestään. Sellainenhan tietenkin tarkoittaa sitä että jokainen kertoo ääneen oman tarinansa. Kävelin luokkaan sisään ja siellä se kamala kiusaaja istui. Lihava Lontoolais-tyttö jonka elämäntehtävä on päteä ja olla vittumainen. Tässä tunnissa tulisi yhdistymään kaksi painajaista; ryhmäkeskustelua jossa ilkeä tyttö dominoi kaikkien juttuja samalla saaden minut lamaantumaan pelosta. Huomasin ettei opettaja ollut tullut vielä luokkaa joten pääsin vielä livahtamaan ulos. Kyyneleet tuli silmiin siitä pettymyksestä itseäni kohtaan. Yhtäkkiä käännyin ympäri, ajatus ei seurannut perässä, kävelin vaan kohti tätä luokkaa. Taitaa olla niin ettei joku osa aivoistani kestä enää tätä pelkuruutta. Tunti meni, painajainen on ohi.
-No miltä nyt tuntuu?
-No ei niin miltään.