Minäkin olen ollut nirso

Tehtiin retki Sollér:iin. Ensin mentiin vuorten yli ja läpi vanhalla junalla ja sitten Sollér:ista otettiin vanha ratikka satamaan. Molemmat paikat olivat kauniita. Junamatkalla nähtiin taas mantelipuita ja tällä kertaa nähtiin myös kuinka niitä poimitaan; pitkällä tikulla sohitaan, yksi kerrallaan (kamala homma!!) niin että mantelit tippuvat maassa olevalle kankaalle. Tuoreet mantelit maistuvat aikalailla erilaiselle kun ne joita jouluna syödään (riisipuurossa).

Vaikka tämä saari on pieni, niin eri kaupunkien välillä on jänniä eroja. Täältä kotoisin olevat kaverini kertoivat että he kuulevat heti paikallisten puheesta, mistäpäin saarta he ovat kotoisin! Sollér:issa on saaren paras jäätelötehdas sekä paljon sitrushedelmä viljelmiä. Paikallinen appelsiinijäätelö oli herkullista! Minä en edes yleensä tykkää mistään appelsiinijutuista.

Mielestäni matkustelun yksi ehdoton elämystentuottaja on makunautinnot. Mallorcalainen keittiö on sekoitus katalonialaista tapaskulttuuria ja saaren ihan omia herkkuja. Niistä suosikeikseni on noussut ensaimada ja pan moreno. Saaressa kun ollaan ja vieläpä Välimeren ympäröimänä, on merenantimet aika iso osa paikallista ruokakulttuuria. Tästä päästäänkin hyvin tämän postauksen nirsoiluteemaan nimittäin Dave ei syö mitään merestä nostettua! Ei suostunut edes maistamaan merilevää jota meille tapaksena tarjoiltiin. Toisen nirsoilu on raivostuttavaa. No, totuttelusta kai siinäkin on kyse enkä minäkään mikään kaikkiruokainen ole aina ollut. Äiti aina muistaa kertoa tarinan jolloin oltiin Saksassa perheen kanssa ja 'pottuja piti tuolle alkaa keittämään ettei olisi nälkään kuollut'. Niin ja tapahtuipa vaelluksen aikana niin että vaikka nälkä oli valtava kokopäivän kävelyn jälkeen niin tarjolla ollut kasviskeitto ei maistunut koska siinä oli selleriä. Mutta kuten sanoin, toisen nirsoilu on raivostuttavaa.

Matkapäiväkirjat

Matkapäiväkirjat on vielä aika vaiheissaan mutta niitä voi käydä vilkaisemassa osoitteessa http://vuokkomatkustaa.blogspot.com. Homma toimii niinkuin tämäkin blogi eli ensimmäinen kirjoitus on alimmaisena ja kuvat näkyvät paremmin jos niitä klikkaa.

Miten tulisi toimia kun tuntuu että aika loppuu kesken?

Viikon päästä taas mennään. Silloin lennetään taas mantereelle ja sieltä alkaa meidän kesän viimeinen reissu; Ranskan, Luxenburgin ja Belgian läpi Hollantiin ja sieltä sitten takaisin Enkkulaan. Motivaatio on toistaiseksi haussa koska viime reissun tunnot kolisee vielä vartalossa väsymyksenä, kolotuksena ja tasapainottomana olona. Mutta, itseppä olen tätä halunnut ja tämä jos mikä on loistavaa harjoittelua mun maailmanympärimatkaan, joka jonain päivänä vielä toteutuu. Ja eilen illalla kun tutkiskelin meidän Ranska-opasta niin kyllä taas kutkutti niin kuin pitääkin.

Toinen asia joka syö motivaatiota mielestäni on se fakta että minä lähden täältä Palmalta kokonaan pois enkä tiedä tulenko enään takaisin. Tänään kirjoittelin tekstareita täällä oleville kavereille ja huomasin ilokseni että olen kuin olenkin saanut aikaiseksi ihan mukavan sosiaalisen elämän täällä ja kaikki olivat ilossaan kutsusta mun läksiäisiin.

Tästä pääsenkin mun mieli marmatukseen eli siihen kuinka kamalalta lähteminen tuntuu. Luulisi että jo tässä kahdessa vuodessa olisi tottunut niihin tunteisiin joita tulee kun joutuu hyvästelemään ihmisiä, joitakin jopa loppuiäkseen. Mutta ei. Jotenkin en vaan kestä olla aina se joka lähtee, olisi ihanaa joskus olla se joka jää. Tiedän jo valmiiksi että tulen olemaan siipimaassa ens lauantaina. Kyyneleet silmissä lupaillaan että pidetään yhteyttä, nauretaan ja itketään. Se on kuulkaa tosi raskasta.

Onneksi siihen on vielä melkein viikko aikaa. Ja tämä viikko on hektisyydellä pilattu. Kiirettä pitää, kaikki täytyy ehtiä hoitamaan ennen lähtöä. Edes minä itse en tiedä mitä nämä 'kaikki' hoidettavat asiat ovat. Kirjoittelin tässä yhteenvetoa mun tutorille kaikista matskuista joita olen täällä keräillyt. Onneksi paperilla asiat näyttävät edes hitusen verran järkevämmältä kuin miltä ne näytävät pääni sisällä.

Kaiken tämän hermoilun ja hikoilun keskellä olemme Daven kanssa pyöräilleet Cala Majoriin, etsineet ja löytäneet ihanan turkoosin laguunin jossa ei ole muita ihmisiä, katselleet pienten satamien laivoja kun aurinko on jo laskenut ja ihmetelleet valtavia jahti-laivoja joihin ihmiset ilmeisesti ovat valmiita sijoittamaan riivatusti rahaa. Älkää siis huoliko, rakkaat, kyllä täällä päässä osataan rentoillakkin! Välillä vaan tekee mieli purkaa noita stressi-ajatuksia tänne.

Aamuyön väsynyttä ajatelmaa

Täällä minä vaan töitä paiskin klo 2 aamuyöllä lauantaina. Salaa toivon että olisin jo Englannissa että voisin aloittaa kunnolla kirjallisuusluettelon. Mun hommat täällä on aikalailla pulkassa. Täytyy vaan tapailla muutamaa tyyppiä ja sitten jutskata vielä tutorin kanssa. Mutta hiljalleen ajatus siitä minkalaiseen muotoon voisin kaikki havaintoni ja tietoni aiheesta kasata tuntuu houkuttelevalta. Mieli alkaa täyttyä inspiraatiosta ja kannan mukanani lehtiötä jonne kirjaan kaikki älynväläykset. Haluaisin jo päästä hommiin ja juttelemaan kunnolla ohjaajani kanssa siitä mihin suuntaan tästä lähdetään. Niin kovasti toivoisin että ensimmäisestä oikeasta tutkimuksestani tulisi juuri sellainen kuin toivon ja että osaisin siinä kertoa juuri ne asiat jotka minusta tuntuu mielenkiintoisilta ja haluaisin ehkä vielä analysoida vähän miten kaikki nämä palaset joita olen täällä ollessa keräillyt, mahdollisesti vaikuttavat Espanjan ja ehkä koko euroopan yhteiskuntiin. Toivoisin myös että aito kiinnostus ja intohimo tätä aihetta kohtaan olisi havaittavissa teksistäni ja että tutkimustani arvioivat ihmiset ajattelisivat että minussa voisi olla potentiaalia akateemiselle uralle...

Työ itsessään ei todellakaan ole edes lähimaillensakkaan pulkkaa nähnytkään! Nyt alkaa vasta olla matsku valmiina. Olisi vaan nyt jo aikamoinen kipinä alkaa ymmärtämään, sisäistämään, analysoimaan ja kertomaan jollekkin siitä mitä minä olen täällä miettinyt. Jotenkin en oikein uskalla täysin antautua tälle vielä koska edessä on 3 viikon reissu jolloin tulee taas irtauduttua aiheesta. Ei siinä etteikö alitajunta tekisi hommia kolmivuoroisesti mutta just nyt tuntuu siltä että tämä aihe saattaa viedä mukanaan, niin olisi ihanaa antaa itsensä vaan vietäväksi.

No, eipä ollut paljon järkeä tässä kirjoituksessa. En tiedä johtuneeko myöhäisestä ajankohdasta vai ajatusten sekamelskasta vai molemmista ja kaikesta muustakin. Ehkä joku kuitenkin ymmärtää mitä tässä ajan takaa.

Syntymän päivä

Tänä päivänä, 25-vuotta sitten minä synnyin. Perheen kolmantena ja suvun tieskuinkamonentena lapsena. Minä en oikein tiedä mitään siitä päivästä. En kai ole koskaan tullut kysyneeksi oliko silloin aurinkoista tai tapahtuiko maailmalla jotain mullistavaa. Sen tiedän että sisko oli iloinen saadessaan siskon ja veli halusi lukon oveensa ettei vauva riko hänen perhoskokoelmiaan. Sen myös tiedän että äiti yritti soittaa kotiin ja kertoa uutisita mutta luuri oli jäänyt huonosti ja siksi piti ensin soittaa naapurille että kertovat laittaa luurin kunnolla. Ja tiedänpä senkin että isän selkä oli juuri silloin todella huonossa kunnossa, ei kuulemma voinut edes kävellä vaan kontaten vain pystyi liikkumaan. Sellainen oli minun Alku.

Monen monituisen mutkan, matkan ja takapakin jälkeen vihdoinkin tuntuu että myrsky alkaa olla ohi. En jaksaisi olla enää nuorempi minä. On se vaan jotenkin niin paljon helpompaa olla jos ei ole kokoajan järjestämässä itselleen tuskallisen hankalia elämäntilanteita joista poispääsyyn tarvitaan ammattiauttajaa tai sitten turhauttaa itsensä kuoliaaksi kaikenlaisella jossittelulla, kadehtimisella tai saamattomuudella. Nyt ehkä olen saanut narunpäästä kiinni. Toivotaan että se ote pitää.

Mä Oon Täällä Taas

Koneen ääressä vihdoinkin. 20 päivää mantereella teki hyvää mutta myös aiheutti aikamoisen uupumisen. Matkan aikana kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa ja muistiinpanot tulevat kuvitettuna näille sivuille kunhan olen ne mielessäni jäsentänyt. Tällähetkellä aivoissa on vaan sotkua ja kaaosta, en oikein muista missä oltiin ja mitä tapahtui mutta muutaman päivän kuluessa saan varmaan aikaiseksi jonkinlaisen matkapäiväkirjan rakenneltua.

Mutta koska tiedän että Rakkaat Lukiani ovat valvoneet öitään ja pureskelleet kyntensä riekaleiksi, niin valoitan vähän miten matkankulku sujui. Se muuten sujui yllättävän hyvin ilman karttaa ja kompassia, eli suunnitelmaa ja johdonmukaisuutta.

Eli

Aloitettiin Valenciasta, Paellan ja Horchatan kotimaasta, ja leiriydyttiin siellä muutama päivä. Sitten mentiin Pamplonan kautta San Sebastianiin ja sieltä päiväretkeiltiin Zarautx:iin. Baski-maan viimeinen etappi oli Vitoria, jossa päästiin mukaan kaupunkifestareiden meininkiin. Vitoriasta otettiin bussi tai juna (en nyt muista) Burgosiin jossa pientä vilppiä käyttäen saatiin ilmainen leirintäpaikka, illallinen ja kaupunkikierros-ajelu. Myöhemmin todettakoon ettei siinä vilpissä mitään epäreilua ollut, pieni etukäteisluksus tulevasta raadannasta. Aamujuna Ponferradaan ja klo 16.25 meistä tuli Pyhiinvaeltajia. Aloitettiin siis 2ookm vaellus läpi Pohjois-Espanjan, määränpäänä Santiago de Compostela. Vaellus kesti 10 päivää ja niiltä päiviltä on paljon päiväkirja merkintöjä. Nyt vain sanottakoon että olo Santiagossa oli väsynyt mutta onnellinen. Santiagossa vierähtikin viikonloppu ja yöbussilla hurautettiin Madridiin. Madridista Valenciaan ja sieltä lennot kotiin Palmalle. Siinäpä se.

Lähdön Päivä

Tänään me lähdetään. Enää muutama tunti siihen kun istutaan lentokentällä ja sitten mennään lähtöportille. Lento kestää 45 minuuttia, toivottavasti siellä saa kahvia. Tämä on ensimmäinen kerta kun en ole päiväkausia hermoillut etukäteen. Tai siis. Olen hermoillut joka päivä mutta sellaisella rennolla tavalla. Yleensä en osaa nukkua ennen matkaa ollenkaan tai sitten herään aamuyöllä vielä pakkailemaan. Mutta tänään unta maistui klo 9.30 asti ja sitten ollaan vaan hiljalleen pakkailtu viimeisiä juttuja. Voiko tähänkin tulla rutiini? Ilmeisesti voi ja se on vähän tylsää. Mutta vaikka pakkailu olisikin muuttunut 'rutiiniksi' niin olen korviamyöten innoissani tästä tulevasta reissusta.

Seuraavat päivitykset tapahtunee kolmen viikon päästä!

Maisemia

Viimyönä iski rajuilma. Heräsin siinä kolmen kieppeillä siihen että välähteli ja jyrisi. Pakko oli mennä parvekkeelle ihmettelemään. Ne joille en ole vielä hehkuttanut aivan fantastisen upeaa merinäköalaa kerrottakoon että meidän parvekkeeltä näkyy meri. Niin, siis salamoinnin seuraaminen parvekkeelta oli aikamoinen kokemus. En ole koskaan niin paksuja salamoita (salamoita? miten 'salama' taipuu?) nähnyt ja rajuilmat täällä etelässä taitaa olla astetta rajumpia kun pohjoisessa.

Tämä kuva ei sitten mitenkään liity ed. mainittuun rajuilmaan. Tämä kuva on otettu kun meri oli varsin rauhallinen ja taivas pilvetön. Auringonlaskut on ylipäätänsä kauniita mutta erityisen kaunis se oli sinä iltana kun tämä kuva otettiin. Silloin oltiin vuoristossa ja ihmeteltiin miksi tuossa kalliossa on niin valtava reikä.

Lähtölaskenta

Kohta se alkaa. Meidän seikkailuloma Espanjassa. Palmalla asuminen alkaa tulla päätökseensä, enää muutama juttu hoidettavana ja mun tutkimusaineiston pitäisi olla kasassa. Toivottavasti tulen muistamaan tämän kesän monesta asiasta. Mutta etenkin siitä mitä kaikkea täällä hengailu antoi ja miten paljon se vahvisti mun luottamusta itseeni ja selviytymiseeni. Tällainen elämäntapa sopii varmaan toisille muttei kaikille. Minulle näyttää sopivan vaihtelevasti.

Dave kysyi yllättäen eilen että onko mulla ikävä Suomea. Siitä lähti liikkeelle erilaisten ajatusten virta joka toi mukanaan monenlaisia muistikuvia ja asioita joita en ole ajatellut aikoihin. Miltä se oikein tuntuu kun ikävöi Suomea. Eniten ikävöin tietysti ihmisiä ja tietynlaista elämän mutkattomuutta. Sitä ettei tarvitse niin kovasti ajatella miten missäkin toimitaan ja minkälainen käytös on suotavaa. Omien seurassa voi olla oma itsensä eikä tarvitse tuntea olevansa ulkopuolinen, ulkomaalainen. Mutta toisaalta, olen ollut poissa jo kaksi vuotta, ei niin että se olisi kovin pitkä aika, mutta muutos minussa itsessä on ollut niin huomattava että voisin kuvitella Suomeen paluun tuovan mukanaan paluu-shokin. Osaisinko enää käyttäytyä niin mutkattomasti vai olenko täällä maailmalla oppinut pitämään puoleni ja jopa vaatimaan asioita itselleni, entä jos olenkin muuttunut niin että ystäväni pitävät minua vieraana.

Suhde kaikkiin ystäviini on muuttunut tavalla tai toisella. En tiedä olenko minä etääntynyt vai onko ystävyys etäisyyden takia saanut uusia ulottuvuuksia. Sen kuitenkin tiedän että on olemassa joukko ihmisiä joiden onnellisuus saa minut onnelliseksi, ja joiden elämän vastoinkäymiset saa minut surulliseksi, niitä ihmisiä minä kutsun ystäviksi. Sydämestä toivon että kaikilla menee hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä omaan elämäänsä. Valinnoistahan tässä on kyse!

Ikävöidessäni Suomea, eniten ikävöin perhettä. Sitä että voi syödä äidin tekemää mustikkapiirakkaa, käydä ajelulla isän kanssa, mennä kyläilemään siskon ihanaan omakotitaloon tai sitä että näkee pitkästä aikaa veljen lapsikatraan. Perheeseen liittyy niin paljon sellaisia muistoja jotka tulee mieleen tuoksuina, tuntemuksina tai muina aistimuksina. Sellaiset muistot auttavat koti-ikävässä ja rauhoittavat hermostuneen mielen.

Minä kysyin Davelta ikävöisikö hän Englantia jos me asuttaisiin jossain muualla. Sitäpä onkin vaikea sanoa jos ei paremmin tiedä. En minäkään tiennyt ennen kuin lähdin. Juttelu meni vakavaksi ja päätettiin miettiä tosissaan sellaista vaihtoehtoa että muutettaisiin Suomeen ensvuonna. Aluksi vaan vuodeksi kokeilemaan miltä se tuntuu. Jos palikat kolahtaa paikoileen työ ynnämuitten välttämättömyyksien osalta, voisin minäkin olla valmis paluumuuttajaksi.

Jaapajaapajaa, tehdään kuitenkin ensin tämä Espanjan reissu ja sitten se tour de France, ja sitten pitäisi vielä valmistua Englannista, niin että ens vuotta voisi vakavamielisesti edes ajatella.. paljon on asioita listalla ja minun listat ne yleensä muuttuvat vauhdikkaasti.

Terveisiä Helvetistä

Aloin jo päästä sunnuntai -nurinan alkuun kun Dave päätti ettei nyt aio mua kuunnella vaan tehdään sitten jotain, mennään vaikka kaupungille. No, kaupungilla jatkoin nurinaa siitä että sunnuntaisin kaikki paikat on kiinni ja se se vasta ankeeta onkin. Hetkenaikaa käveltyämme noilla tyhjillä kujilla eteen avautui aukio ja aukion toisella laidalla pieni pyörävuokraamo. Siinä sai nurina lähtöpassit kun me päätettiin että tänään me pyöräillään. Ystävällinen myyjä vuokrasi meille menopelit kohtuulliseen hintaan ja me päätettiin lähteä kohti sunnuntai-pyöräilijän paratiisia; loputonta pyöräilykaistaa rannikkoa pitkin.

Siinä taittui kilometrejä toisensa jälkeen ja ohi viiletettiin niin kylistä kuin satamista. Matkanvarrella nähtiin monia pieniä laguuneja joissa turkoosi vesi houkutteli hikistä pyöräilijää pulahdukselle. Kunnes. Aivan yhtäkkiä, pienen kaupungin jälkeen eteen avautui S'Arenal; tuo saksalaisten turistien rypemiskeskus. Kilometrikaupalla hiekkarantaa, humalaisia, kirkuvia tyttöjä, machoilevia poikia, saksalaisia Espanjan lomarannikolla... Siellä ne näytti viihtyvän ja mikäs siinä viihtyessä kun ravistolasta saa bratwurstia, baarissa jumputtaa saksalaispop ja palvelua saa äidinkielellään. Kuulostaa ihan lomalta, ainakin joillekkin. Minulle se muistutti helvettiä. Mutta toisaalta oli hyvä että pistäydyttiin sillä joskus olen kuullut itseni sanovan että 'mentäis nyt ees jonnekkin vaikka sitten turistirysään', tällaisia haaveita varten on nyt olemassa se muistikuva joka mieleeni tänään syöpyi niin että luulen ettei noita sanoja suustani enää putoile vaikka olisi mikä kaamos ja pakkanen.

Pyöräily, enemmän tai vähemmän sekavan, ihmismassan seassa ei ollut ihan helppohomma. Aina oli joku haahuilemassa keskellä pyöräkaistaa eikä klingkutus (kellon soitto) aiheuttanut mitään reaktiota. Formula ykkösen hurmassa oli paikalleen jähmettynyt kymmenia ellei satoja ihmisiä, sitä kun luukutettiin jättiläisscreeneiltä ja tietysti saksalaisella kommentaattorilla.

Pyöräillessämme eteenpäin, kohti saaren eteläosaa, juteltiin siitä että miksi nuo paikat näyttävät olevan juuri niin kamalia kuin voi kuvitella. Ja miksi ihmiset maksavat rahaa päästäkseen niihin kerta toisensa jälkeen. Sietäminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen on niitä elämän vaikeimpia asioita. Jotkut kun vaan on aina väärässä.

On taaskin sunnuntai ja haalarit jo nurkkaan jäädä saa, ei oo kiire laisinkaan, herätyskellokin on hiljaa vaan....

Sunnuntait on maailman tylsimpiä päiviä. Ei ole oikeasti yhtään ihanaa siinä että 'saa vaan olla' tai että 'ei ole kiire minnekkään'. Tuollaisilla fraaseilla on minulle yritetty perustella sitä miksi sunnuntait on niiiin ihania ja leppoisia. Sunnuntaisin odotan että maanantai tulee, jotta vihdoin pääsen hoitamaan asioita, tekemään jotain. Minä olisin halunnut laittaa kaikki tavarat järjestykseen ja suunnitella meidän lomareissua kynän ja paperin kanssa, mutta joku oli kertonut nuo fraasit Davelle ja niinpä hän nyt on siinä luulossa että on ihan 'ok' maata sohvalla ja lukea kirjaa. Blaaah.

Meillä on veden käyttö säännöstelty nyt niin että jokainen saa ottaa yhden jääkylmän suihkun päivässä, ateriointi tapahtuu kertakäyttölautasilta jotta vettä ei vahingossakaan lirahtaisi alakerran keittiöön. Saa nähdä kauanko tätä kestää ja kestääkö minun kärsivällisyys yhtäkauan.

Ajelulla

Edellisillan riennot nukuttiin pois ja aamulla herättiin raikkaaseen, sateen jälkeiseen aamuun. Sellaista aamua, tai iltaa tai päivää tai.., en ollut täällä ennen kokenut. Yleensä ilma on aamusta alkaen kuumaa ja kosteaa. Sellainen herääminen vapautti paljon energiaa ja niinpä aivan hetkenmielijohteesta pakattiin kamat ja lähdettiin etsimään autovuokraamoa.

Heti aluksi on mainittava että autoilu ei ole mun henkilökohtaisen lempparijuttujen topten-listassa. Vähän jännitin aluksi että miten mä osaan täällä ajaa kun näillä tuntuu olevan tööttäily herkemmässä kun pohjolassa. Rohkeasti vaan, estoja murtaen, lähdettiin reissuun pienellä VW Pololla. Retki meni Valldemossaan ja Deiá: n jossa olin just viimeviikolla, toisella porukalla, ollut. Siksi mentiin koska olen kuullut ja lukenut että tämä osa on just sitä kauneinta Mallorcaa ja siksi koska en ole yhtään seikkailunhaluinen vaan halusin mennä sinne minne osasin tien. Ajeltiin kauniissa maisemissa, käytiin uimassa, lounastettiin ja luettiin matkaopasta. Seikkailunhalu alkoi sittenkin vaivata. Matkaoppaan mukaan Deiá:sta tie jatkuu Sóllerin kautta, ei vain Mallorcan mutta koko Espanjan, kauneimpaan kylään nimeltä Fornalutx. Sinne siis.

Matkaopas-paholainen ei maininnut että tie ei enään jatkunutkaan ihanana, vaan vuoristoisena ja mutkittelevana. Onneksi Dave otti valokuvia niin että minäkin sitten näin niitä kauniita maisemia, jälkikäteen.

Vuoriston jälkeen huokaisin helpotuksesta koska pahimmat kiemurtelut oli ohitse, mutten arvannutkaan miten kiemuraisia ja kapeita pienten vuoristokylien kadut ovat. Kun lopulta parkkeerattiin Fornalutx:iin niin kyllä siinä pääsi pieni itku, oli vaan aika stressaava matka.


Fornalutx oli aivan todella kaunis pikkukylä Mallorcan korkeimman vuoren Puig Major:in kupeessa. Siellä vierähti tunteja kun ihasteltiin loputtomia appelsiini- ja sitruunamaita ja kauniita vuoristoisia maisemia. Kylä oli sokkeloinen ja portaikkoinen. Nälkähän siinä tuli. Illallinen paikallisessa ravintolassa oli ikimuistoinen. Miten voikaan tuoreet, vasta puusta poimitut sitruunat maistua niin mahtavilta! Takaisinpäin ajellessa löytyi onneksi tie joka meni vuorten läpi suoraan Palmalle.

Rättiväsyneinä, meriveden, aurinkorasvan ja hiekan kirvellessä iholla, saavuttiin kotiin ihan vaan kuullaksemme että meidän pesukoneeseen johtava putki oli aiheuttanut vesivahingon alakerran asukkaan keittiöön ja siksi meiltä on nyt kuumanveden käyttö kielletty ainakin tiistaihin saakka. Ja kun ollaan Espanjassa, niin tiistai voi tarkoittaa mitä tahansa tiistaita jossain tulevaisuudessa. Sen verran löytyi vielä positiivista mieltä ajattelemaan että onneksi sentään kylmävesi kulkeen. Seuraavana päivänä sekin katkesi. Mistäs revit positiivista mieltä nyt kun viikon pyykkivuori odottaa pesijäänsä ja 35asteen helteessä suihkuttomuus tuntuu kidutuskeinolta.

We Want You, We Want you, We Want You As a New Recruit

Meidän irkku-kämppis sairastui kummaan tautiin jossa kaikkia ruumiin osia sattui, vatsaa kivisti ja päätä huippasi. Minä tietenkin pahanpuhujana menin Davelle sanomaan että kuinka 'mä en siis kestä sitä että ihmiset valittaa pikkujutuista, ainahan sitä jotain tulee kun matkustaa..'. No eipä aikaakaan niin itsekkin sain tuta miltä se 'pikkujuttu' tuntui. Oli varsin epämukavaa ja vaikeroinnista ei meinannut tulla loppua. Onneksi (?!) turisti-Dave oli käräyttänyt nahkansa rannalla edellispäivänä eli ulos ei juuri ollut asiaa muutenkaan.

Illalla meidän olot parani ja päätettiin lähteä katsastamaan paikallista iltaelämää. Siis oikeasi, tarkoituksena oli mennä rauhalliselle kävelylle ja sitten ehkä lasilliselle jos siltä tuntui. Mutta ilta sai yllättävän käänteen joka päätyi siihen että me riehaannuimme tanssimaan ja kannukaupalla sangriaan juomaan. Tämä käänne oli nimeltään Village People ja melkein oikea sellainen.
Siinä ei enää vatsanväänteet haitanneet eikä itsestään kuoriutuva iho hiljentänyt tahtia. Jälkeenpäin harmitti vähän ettei tullut kerättyä aineistoa tutkimukseen, sitä olisi ollut reilusti tarjolla..

Ankean sairastelupäivän jälkeen tällainen junttimeininkin sopi auringon hapettamille aivoille niin hyvin että nauratti vielä seuraavanakin päivänä.

(Kuvassa tehdään tietenkin käsillä sitä YMCA -juttua. Olen tietämättäni tehnyt sitä aina väärin..)

Pikainen päivitys

Olen Lomalla. Jos lomalla syö aamupalaksi kroissantteja ja nutellaa, niin sillion voi sanoa että ei se haittaa koska on lomalla. Jos illalla juo ison lasin punaviiniä ja syö rasvaisia tapaksia, niin taas voi sanoa että ei se haittaa kun nyt lomaillaan. Lomailu on rentouttavaa ja vaikka luulin että maailma on kaatunut ja että sähköposti on tukossa yhden lomapäivän jälkeen niin nyt koneelle palattuani huomasin ettei kukaan ole edes kaivannut!!

Eilen oli espanjan kirjallinen tentti ja tänään oli suullinen. Opettaja sanoi jo suullisen kokeen alussa että mulla meni kirjallinen osuus niin hyvin että mitäs me tässä voitais oikein jutella, no kerro vaikka mitä olet tehnyt tänään. Siinä me juteltiin niitä näitä (espanjaksi!!) ja niin oli espanjan kurssi suoritettu. Suorittaminen on ollut mulle allergiaa tuottavaa toimintaa aina siihen saakka kun menin yliopistoon ja aloin oikeasti saamaan muutakin kun just-ja-just-läpi saavutuksia. Niin se motivaatio vaikuttaa!

Nautin nyt lomasta vielä tämän päivän, sitte palaan puoliteholla duunin ääreen viikoksi ja sitten taas täysteholla lomailen (mitä nyt muutaman haastattelun joudun tekemään..)

Maanantai!!

Vihdoinkin tuli se maantantai jota olen odottanut. Dave tulee tänään. En osaa sanoa tuntuuko takana olevet 7 viikkoa pitkältä vai lyhyeltä, menikö ne nopeasti vai hitaasti. Vihdoinkin minulla on täällä joku jonka kanssa voin mennä juomaan punaviiniä ja syömän tapaksia, kävelemään käsikädessä rannalle, ihmetellä nähtävyyksiä, käydä konserteissa ja museoissa ja olla vaan ja jutella.

Hermoiluja

Taas on hermot menossa. Ihanan lungisti täällä onkin mennyt mutta nyt alkoi hermoilu siitä että olenkohan minä sittenkään saanut ihan tarpeeksi aikaiseksi. Vaikka tutorikin Englannista sanoi että mun työ alkaa nyt paisumaan jos en ole aivan tarkkana, niin silti tuntuu että kaikki, KAIKKI, pitäisi olla hallinnassa. Viimeyönä se sitten tapahtui. Sellainen hermoilu etten osannut nukkua vaan mietin mitä olisin voinut tehdä toisin. Ensinnäkin sellaisen miettiminen on tyhmää ja kuluttavaa koska mikään ei ole todellakaan ohi, mitään peruuttamatonta ei ole tullut tehtyä ja aikaa on ens huhtikuuhun asti.

Aamun tunteina sitten tajusin että mun hermoilu johtuu siitä että olen taas asettanut aikarajoituksia ja muita itsekeksimiä päämääriä. Tärkein deadline on ollut se että sitten kun Dave tulee niin KAIKKI on valmista. Dave tulee huomenna. Mä olen odottanut sitä päivää niin kovasti ja nyt sitten riskeeraan onnellisen jälleennäkemisen sillä että lopetan nukkumisen ja alan hermoilemaan. Ei ole hyvä juttu. Siispä, nousin sängystä klo 5.30 tekemään Listaa asioista jotka pitää tänään saada hoidettua. Aika ammattimaisen nopeasti sain Listan tehtyä ja klo 5.45 menin takaisin sänkyyn ja heräsin vasta klo 10.

Nyt taas tuntuu että elämä on hallinnassa mutta tunnen kyllä voimakkaasti sen että stressi ja hermoilu vaanivat kulman takana. Jospa ne nyt pysyisi siellä niin että saisin pitää vähän lomaa...

Tänään oli markkinat

Kotikadun viereisellä isolla tiellä on joka lauantai markkinat. Olisin halunnut ostaa äidille kauniin käsinkirjaillun puuvillaisen pöytäliinan ja siihen sopivat servietit. Aluksi pyysivät 40euroa mutta kun tein lähtöä niin hinta alkoi tippumaan 35e..30e... ehkä ens lauantaina. Ehkä siskokin haluaisi sellaisen?

Luin joitain vuosia sitten Erlend Loe:n Supernaiivin ja se kirja aina välillä palaa mieleen. Haluaisin lukea lisää sellaisia kirjoja jotka vielä vuosien jälkeen tulee mieleen. Toinen kirja joka jäi mieleen oli ensimmäin kokonainen kirja jonka luin englanniksi; Nick Hornby:n 'how to be good'. Nyt ostin sen kirpparilta espanjaksi 'cómo ser buenos', ehkä siitä tulee eka kirja jonka olen lukenut espanjaksi. Toisaalta olisi kyllä ehkä järkevää luekea alkuperäistekstejä mutta kun katselin esim. Garcia Marquezin tai Octavio Paz:in kirjoja niin kyllä tuntuu liian hankalilta. Sen lisäksi etten oikein osaa vielä espanjaa niin että voisin mitään kovin taidokasta tekstiä lukea, niin olen myöskin kamalan nirso enkä ehkä jaksaisi keskittyä mihinkään mestariteoksiin. Englannissa on kivaa lukea Hornby:n ja Ben Eltonin kirjoja vastapainoksi koulukirjoille. Ehkä joku osaa vinkata millaista kirjallisuutta täällä espanjassa kannatta lukea..?

Minä näin tänään kun neljä nunnaa istui pienessä minissä. Jotenkin sellaisen näkemisessä on kaiken huonon sketsiviihteen ainekset. En ole mitenkään tottunut näkemään nunnia ja niitä pitää aina tuijotella. Muistan hyvin kun 10 vuotta sitten oltiin Roomassa äidin ja siskon kanssa ja lentokentällä nunnat kokeilivat hajuvesiä ja hihittelivät; olivat kai tekemässä jotain syntistä muttei liian pahaa.

Uusi kämppis

Tänään tuli yllätyksenä taloon uusi kämppis. Oikea Pohjois-Irlantilainen. Hän viipynee täällä 3viikkoa ja asustelee sen ajan täällä. Heti ensitöikseni, kuullessani että hän on Belfastista, piti mennä kysymään että minkalaista siellä sitten on olla?! On kuulemma tosi rauhallista ja useimmiten aika tylsää. Kaunistakin on ja erityisen vehreätä. Tiedän että Ryanair lentää sinne Stansteadista. Voisin lisätä sen mun Listaan.

Olen joskus kertoillut että harrastan Listojen tekoa. Minulla on Listoja kaikkiin tarkoituksiin koska mihinkään ei voi vähempää luottaa kun omaan muistiinsa. Mikro asteen listoja on kauppalistat ja tee-tänään listat. Sitten on listoja joissa lukee että mitä haluan tehdä vuonna 2005 tai mitä pitää tehdä ennenkuin asettuu aloilleen ja perustaa perheen. Tällainen listailu tuo elämään järjestystä, mutta suurin tyydytyksen tunne tulee kun saa yliviivata tehdyt asiat. Paperilla kaikki on niin helppoa.

Tämä blogi näyttää niin tylsältä että lisäänpä tähän kuvan Palman satamasta.

Köh köh

Yskittää. On yskittyänyt jo kolmatta viikkoa. Sairastelu kuumassa on paljon kamalampaa kun sairastelu kylmässä. Joka vuosi, siinä marraskuun lopulla, sairastun viikoksi kuumeseen ja siitä sitten seuraa yskä. Inhottavaa joo, mutta kuuluu asiaan. Täällä sairastuin siitä hyvästä että luokkahuoneessa on niin kova ilmastointi. Yskä ei tuntunut hellittävän mutta koska olen niin angsti kaikille lääkkeille en piruuttanikaan mennyt apteekkiin, ennen kuin tänään. Ei tämä keuhkoja repivä yskä minua niin häiritse mutta kun asunnossa on toinenkin ihminen joka toivoisi voivansa nukkua. Nyt on sitten lääkettä, ehkä tämä tästä.

Yskiminen toi kuitenkin syskyn mieleeni ja nyt kun kesäalet alkaa olla ohi ja kaupoissa myydään tummia vaatteita ja koulutarvikkeita, on syskyn tulo ihan aistittavissa. Syksyllä kuuluu pukeutua villapaitoihin ja ostaa uudet farkut. Syksyllä tuntuu taas ihanalta kävellä tennareissa. Syskyllä alkaa opiskelut ja mieli on täynnä motivaatiota, suunnitelmia ja tavotteita. Syksyllä alkaa usein uusi harrastus (joka kuolee jouluun mennessä). Syksyllä syödään sieniruokaa, riistaa, keittoja ja juodaan punaviiniä. Syksyllä tulee uusia kirjoja ja ehdottoman must on elokuvafestarit.

No jopas jopas, täällä minä istun 30 asteen helteessä keskellä heinäkuuta haaveilemassa syksystä. Ei huolta, ei se tule vielä pitkään aikaan. Ennen syksyä pitää tehdä paljon kaikenlaista, tämä nyt oli tällainen pieni selvitys itselleni että elämässä on jonkinlainen jatkumo, syksy tulee aina, joka vuosi.

Matkalla mieleen

Äidiltä tuli tänään kirje johon oli liitetty hesarista leikattu artikkeli Espanjan pyhiinvaellus reitistä. Artikkelissa uskontopsykologi sanoo että matkustelun tarkoitus ei ole ainoastaan nähdä ja kokea ulkoisia juttuja mutta myös selvitellä itselleen oman mielen asioita. Pyhiinvaellus Itseen. Artikkeli oli kirjoitettu valitettavan uskonnollissävyisesti mutta kyllä tuossa ajatuksessa on jotain jota minäkin allekirjoitan. Minä kärsin usein matkakuumeesta ja uuden kokemisen ja elämysten keräämisen nälkä on kova. Joskus siihen kuumeeseen auttaa se että selailee matkaopasta ja haaveilee, toisinaan on todella piristävää piipahtaa jossain muualla mutta tällainen 'maiseman vaihto matkailu' niin kuin tätä mun espanjan oleskelua kutsun, on tavalla tai toisella ollut myös matkustelua mieleen ja siihen kuka ja mitä minä olen.

Itseen tutustuminen on toisinaan aika jännää. Kehitystä on tapahtunut niin mielettömästi viimeisen 5 vuoden aikana että välillä itsekkin mietin että kuka se tyyppi oli silloin. Lähtö Englantiin oli ensimmäinen suuri askel, sitä on seurannut satoja pikkuaskelia. Espanjaan lähtö ei sitten ollut niin suuri harppaus mutta kyllä tämä aika keskisuureksi askeleeksi lasketaan. Täällä olen taas saanut huomata mikalaisia muureja olen ympärilleni rakentanut ja mitkä muurit on murrettu. Kaksi suurinta muuria alkaa olla voitettu, ujous ja avunpyytämättömyys. Ujous on joskus niin kamala tauti että se ihan tosissaan häiritsee normaalista elämästä selviytymistä. Ujoilulla saa helposti aivan järjettömät mittasuhteet joihinkin pikkuruisiin asioihin. Eikä ujoilu koskaan auta, ei koskaan hyödytä eikä koskaan palkitse. Härkää sarvista -tilanteet kasvattaa pois ujoudesta ja siitä saa voimaa. Minun härkää sarvista -tilanteet täällä on viimeistään osoittaneet että taistelu ujousmuuria vastaan on voitettavissa. Avunpyytämättömyysmuuri sentään on vähän tiukempaa tekoa. Mistä lie kouluajoilta peritty viisaus, että apua ei saa kysyä muuten on heikko ja tyhmä; itse pitää kaikesta selvitä. Vihdoinkin se marttyyri-minä alkaa väistymään ja apua olen osannut pyytää. Ja mikä yllätys, kukaan ei ole tyrmännyt kehään vaan avittaneet ja tukeneet!

Tänään oli sellainen päivä kun muureja murrettiin oikein hartiavoimin ja Itse oli jatkuvan nöyryytyksen uhan alla. Selvisin kuitenkin ja osasin jopa nauraa Itselle. Tänään siis otettiin askelia.