Joulukuuni on sujunut niin että olen marinoinut omaa maksaani alkoholilla. Nyt vihdoin ymmärrän nenänvalkaisukuun tarkoituksen. Koko joulukuun olen juossut läksiäisissä, pikkujouluissa, itsenäisyyspäivänjuhlissa, sitten taas läksiäisissä, joululounaalla (joka loppui klo 5 aamulla...), jouludrinksuilla ja jouluillallisella. Tänään taas piti ottaa lasilliset shampanjaa ja sitten on vielä illalla yhdet drinksut. Taidan ottaa jäävettä.

Olen todellakin loman tarpeessa. Seuraava päivitys tulee varmaan joskus ensivuonna.

Tämä päivämäärä saattaa jäädä mieleeni, ollaanhan sentään itsenäisyyspäivän liepeillä. Ei varmaan muuten...Mutta asiaan! Tänään saa onnitella tuoretta maisteria.

Tuntuu kummalliselta se, että iltaisin ei ole mitään kirjoitushommia. Viime viikkoon saakka vapaaillat ovat olleet joko jonkun kirjoittelun miettimistä, suunnittelemista tai tekemistä. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen elänyt niin että voin erotella vapaa-ajan ja työajan toisistaan. Opiskelu ei ole työtä koska se on mielenkiintoista, vapaaehtoista ja kivaa. Töissä on ollut aika kiirettä nyt viimeiset kaksi viikkoa. Ajan käsitys ja kokemus ovat muuttuneet kiirehtiessä. Tavallaan tuntuu että aika on laahustanut niin hitaasti etten oikein voi uskoa että edelleenkin on marraskuu. Toisaalta en edes muista koska lokakuu muuttui marraskuuksi. Ja joulukuukin on enää pienen ajan päässä. Joulukuu ja joululahjat, sekä kaikki niihin liittyvät järjestelyt tulevat ajankohtaiseksi.

Olen helpottunut siitä että tiedän palaavani takaisin Lontooseen joulun jälkeen. Helpottunut siksi että tiedän mitä teen tammikuussa. Vihdoinkin taloudellinen tilanteemmekin kohentuu ja voin varovasti suunnitella matkustelua. Ennen joulua ei ehdi mutta ehkä tammikuussa sitten. Olen aloitellut jo kirjoittamaan omaa vuoden 2007 kronikkaa. Tämä vuosi ei ollut niin jännittävä ja mielenkiintoinen kuin vuosi 2006. Ei sillä että olisin tyytymätön koska olenhan saanut käytännöllisiä asioita hoidettua kuten tutkinnonsuorittaminen sekä työpaikan hankkiminen. Eli päällisinpuolin voisi vaikuttaa että olen ollut varsin aikaansaava mutta jos minusta tuntuu että olen elänyt puoliteholla niin silloinhan se tarkoittaa ettei tähän vuoteen liittynyt sellaisia toiveiden täyttymisiä kuin olin suunnitellut. Minun mielestä elämän pitäisi aina olla jännittävää ja mielenkiintoista.

keski-ikäiset miehet, ja heidän pitkästyttävä elämä ja olemattomat teot (lainaus)

Vaikken yleensä viitsi yleistellä, niin kerronpa kuitenkin että on olemassa sellainen ihmisryhmä jonka kanssa en oikein osaa olla mitenkään. Yleensä nämä ihmiset ovat keski-ikäisiä miehiä joita ei ole kukaan koskaan kyseenalaistanut tai muutenkaan vähätellyt. Näiltä tyypeiltä tulee puhetta solkenaan eikä nämä monologit yleensä pysy yhdessä aiheessa vaan hyppelevät edes-takas maan ja taivaan välillä. On todella turhauttavaa edes yrittää jutella sellaisten tyyppien kanssa. He usein näyttävät kuvittelevan että puheen määrä vastaa asiansisällöltään samaa. Yleensä näiden tyyppien jutut on vähintäänkin väritetty heidän oman itsensä erinomaisuuden korostamisella. On rasittavaa olla juuttuneena sellaisen itsekehutyypin kanssa, sillä ainoa asia mitä sellaiset tyypit odottavat ovat huokailua ja nyökyttelyä siitä kuinka kertakaikkiaan mahtavia he ovat.

Lienee selvää että jouduin eilen illalla hengailemaan tällaisen mahtailijan kanssa. Opin että keskustelukumppanini on Suomen paras viiniasiantuntija, hän on myös muusikkonero sekä menestynyt kaikessa mihin hän on eläessään ryhtynyt. Kuuntelin kuinka hän mahtavilla johtajantaidoillaan on saanut aikaan uskomattomia asioita. Olin niin ärtynyt ja rasittunut koko keskustelusta että lopulta sain sanotuksi että "ohhoh, kylläpä sinä olet mahtava tyyppi". V****luksi tarkoittamastani lausahduksesta sain niin käsittämättömän itsevarmuus puuskan että olisin voinut jatkaa keskustelua ihan vain itseäni viihdyttääkseni. En kuitenkaan viitsinyt sillä viinilasin tyhjetessä leijuin tämänkin asenteen yläpuolelle. Ja silloin tajusin että en minä oikeastaan inhoa näitä itseään täynnä oleviä pukumiehiä vaan sitä tyyppiä joka minusta tulee kun joudun tällaiseen seuraan. Kyynisyys, ilkeys ja ylimielisyys ovat kenties synneistä kauheimpia joten päätin siitä hetkestä lähtien kitkeä moiset omasta käytöksestäni. Vaan miten se tehdään? Lisää siedätyshoitoa mahtailijoiden seurassa vai niiden karttamista?

Lisää autoja?

Päivän käsittämättömin uutispommi

Sain vierailijoita Suomesta (kiitos äiti ja Iiris!) ja sain olla Lontoo-oppaana muutaman päivän. Onneksi säät suosivat meitä ja Lontoo antoi itsestään hienon kuvan. Matkaan kuului tietysti taidetta ja kultuuria. Kävimme katsomassa Billy Elliot -musikaalin. Kyseessä oli minullekkin ensimmäinen Lontoon musikaali, ja oli se kyllä aika mahtava! Musikaaleista tulee yleensä mieleen sellainen tekopirteä, yliampuva näytös mutta tämä oli jotain ihan muuta. Itse olin ihan ällistynyt tästä kokemuksesta!
Vierailu oli minullekkin kuin pieni lomareissu.

Tämä viikko on alkanut jotenkin huonosti. Olen ollut väsynyt ja huonovointinen (taas). Eilen jouduin lähtemään kotiin aiemmin koska sain niin kamalan päänsärkykohtauksen. Olisi varmaan järkevintä käydä lääkärissä koska päänsäryt vaikuttavat aika migreenimäisiltä. Yritän nyt aloitella hieman tervellisempää ruokavaliota. On tullut syötyä ravintoloissa vähän liikaa. Voi kun oppisin ettei tarvitse syödä muulloin silloin kun on oikeasti nälkä. Täällä on aivan ihania terveysluomuhyvinvointikauppoja joissa käyn aina välillä ihastelemassa. Kalliitahan ne ovat eikä meillä ole varaa ostaa niistä päivittäisjuttuja. Sellaista toivoisin että joskus olisin niin hyvin toimeentuleva että voisi ostaa ainoastaan luomua lähiruokaa ja käyttää luonnonmateriaalista tehtyjä vaatteita.

Nyt tuli tällainen postaus, tosi sekava.

läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun....

Marraskuusta tulee mieleen Miljoonasateen laulu Marraskuu. Olen osannut laulaa sitä ihan lapsesta saakka. Muistan kuinka joku huomautti ettei ole sopivaa alle kymmenvuotiaana laulaa että "kaljakori kilisee". En silloinkaan ihan ymmärtänyt miksi se ei ole sopivaa. Enhän minä ollut sitä laulua kirjoittanut ja niin siinä kuitenkin laulettiin joten ei kai se nyt voinut minun vika olla. Toinen vastaava laulu oli Lumi teki enkelin eteiseen, koska siina sanottiin että "ja isä oli kännissä näin sen itkeneen". Jotenkin lapsen ei sopinut tuollaisia laulaa. Mutta minkäs sille mahtoi jos näitä lauluja tuli 80-luvulla jatkuvasti jostain mediasta ja näin ollen jäivät päähän soimaan. Muistini toimii niin että mieleeni jää helposti laulunsanoja. Muistan edelleen varmaankin satoja lyriikoita, runonpätkiä ja muita rimpsuja. Ja joskus huomaan että minua ärsyttää jos joku laulaa väärillä sanoilla. Ei sillä että itse muistaisin sanat aina ihan täysin oikein.

Nämä muistissa säilyvät rimpsut voivat toki olla muitakin kuin loruja. Ihan tavallisessa arjessa joutuu usein tilanteisiin jossa joku kysyy jotain ja siihen vastataan aina samalla tavalla. Täällä briteissä varsinkin olen joutunut opettelemaan aikamoisen määrän vastausrimpsuja, eli sellaisia täysin mielikuvituksettomia vastauslitanioita. Jotkut, kuten hyvän päivän toivotukset, toistuvat usein arjessa mutta välillä eteen tulee aivan yllättäviä kysymyksiä. Näihin yllätyskysymyksiin ei ole olemassa mitään vakiovastausta joten siinä vaiheessa keskustelu siirtyy erilaiselle asteelle. Itse pidän näistä yllätyskysymyksistä. Esimerkiksi kysymyksen "mitä kuuluu?" -tilalle voi kysyä jotain hieman yksityiskohtaisempaa johon ei voi vastata että "ihan hyvää".

Viimeiset viikot ovat olleet hieman haipakkaa täällä. Kävin Suomessa pikavisiitillä ja pian Suomesta tulevat vierailijat tulevat tänne. Sunnuntaina oli ensimmäinen vapaapäivä aikoihin ja käytiin ihastelemassa syksyista puistoa joka muuttui melkein metsäksi. Harmi vaan että täällä miljoonakaupungissä mikään ei pysy koskemattomana, joten metsässäkin polut olivat niin tallautuneita tuhansien ihmisten painoista. Mutta sen lähemmäksi luontoa ei täällä pääse. Kaipaan jonnekkin muualle. En jaksaisi enää olla täällä.

Olen herännyt klo 6.00 ehtiäkseni töihin kahdeksaksi. Metro oli jumissa, jouduin ottamaan bussin. Bussilla kestää tosi kauan ja niissä on kuumaa ja ärsyttävää ja liikaa ihmisiä. Jouduin tämän ankeuden jälkeen vaihtamaan toiseen metroon. Ehdin kuitenkin ajoissa töihin. Ja taas on edessä kiireinen päivä ja ilta. Kotiin pääsen joskus kymmenen aikaan illalla. Mutta nyt en jaksa valittaa. Itse olen valinnut tällaisen elämän. Tänään menen kokkareille. Onpas taas jännää. Mulla ei ole mitään vaatteita mutta onneksi näihin leffajuttuihin voi laittaa hieman rennompaa kuin esim lähetystön tai muun tilaisuuksiin. Menen siis tänään katsomaan suomalaista leffaa ja tapaamaan ohjaajaa. Voi miten hauskaa!

Hauskaa viikonloppua!

Minä olin todistamassa tätä ja tätä ja tätäkin eli kyseessä oli pressamme luento LSE:ssa (sellainen huippuyliopisto, jossa voisin haaveilla opiskelemassa. Ja siksi käyn niitten avoimilla luennoilla (jossa siis eilen luennoi meidän presidenttimme Halonen)). Luennon aiheena oli hyvinvointiyhteiskunnan toimivuudesta globalisoituvassa maailmassa. Sali oli ihan täynnä ja ihmisillä oli paljon kysymyksiä. Luennon jälkeen päästiin pressitilaisuuteen, jossa kuulin ennen teitä Tarjan kannan Venäjän nato painostukseen ja sairaanhoitajien lakkoon. Olipas jännittävää! Kotimatkalla mietin että kumpikohan tulee lehteen, ja kummatkin tuli!

On se jännittävää!

Maanantai!

Vaikka elänkin nyt sellaista "normaalia" arkea, jolloin viikot menevät töissä toimistolla ja viikonloput ovat jotakuinkin vapaita, tuntuvat maanantait silti ihmeellisen energiseltä. Lauantaina olin töissä kahvilassa. Päivä osoittautui niin hektiseksi, etten osannut töistä päästessänikään oikein rentoutua. Käveltiin ihmisvilinässä muutama tunti, kunnes en enää jaksanut. Sunnuntaina käveltiin thamesin rantaa pitkin ja käytiin Tatessa katsomassa sitä halkeamaa.

Lontoossa asuminen on itseasiassa aika väsyttävää, enkä ole ihan vakuuttunut että tällainen elämänrytmi sopii minulle kovin hyvin. Olen tosi tohkeissani ja iloinen että huomenna alkaa Lontoon filmifestarit. Se on parasta. On tietenkin myös aivan käsittämättömän ihanaa että voi mennä katsomaan maailman taideaarteita vaikka töiden jälkeen. Jos en tietäisi tämän olemisen kestoa, en ehkä viitsisi niin kovasti vaivautua ottamaan stressiä siitä, jos viikonloppuna nukuttaa eikä jaksa tehdä mitään. Olen ajatellut lepääväni sitten joskus. Mutta ei se enää näytä onnistuvan niin helposti kun silloin "nuorempana".

Olen jo tiennyt jo pitemmän aikaa että tietyt äänet hermostuttavat ja rasittavat minua. Tiedän senkin etten pysty kuuntelemaan enka keskittymään täysipainoisesti, jos tilanteessa on enemmän kuin yksi äänentuoja. Taustahälystä en mene niin sekaisin. Mutta tilanteet jossa on useampi ihminen, tuottaa minulle hankaluuksia sillä en aina osaa seurata keskustelua hermostumatta. Se on vähän ikävää, ja antaa minusta aika sisäänpäin kääntyneen mielikuvan, vaikken välttämättä sellainen aina olekkaan. Tämä Lontoon äänimaailma tuntuu erityisen rasittavalta. Koetankin juuri opetella sulkemaan melua ulkopuolelle niin että voin keskittyä omiin ajatuksiin. Silti, hyvin usein, huomaan keskittyväni kuuntelemaan muiden ihmisten keskustelua tai jotain muuta ääntä.

Viikoloppuna oli melkein 20 astetta lämminta, talvitakki oli ihan liian paksu ja hikoilin jatkuvasti. Oli se toisaalta ihanaa nähdä auringonvaloa. Täällä on tosi kaunis ruska, jota kävin hieman kuvaamassa. Sellaisista päivistä saa yllättävän paljon jaksamista. Valokuvaaminen on ihanaa, olisipa parempi kamera.

Onpas pitkiä päivitysvälejä?

Kohta alkaa olla tarvetta aikataulutukselle. Töissä on kiirettä, mutta se ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin koulukiireet. Työt voi jättää töihin, ja kotona ehtii ajatella muuta. Aloitin uuden harrastuksen, ja otin toisen iltatyön koska rahat loppuivat. Jos saisin yhden vapaapäivän viikossa niin olisi ihan mukavaa. Väsymys ei tunnu kovin pahalta vielä, mutta luulisin uupuvani jos en pian ala ottamaan aikaa liikunnalle. Ihanteellisinta olisi aloittaa päivä joogalla tai pilateksella, mutta kurssimaksut ovat kovia. Iltaisin olen huono liikkumaan muutenkin. Toistaiseksi yritän kontrolloida paisumista ruokavaliolla, mutta sekään ei mene turhan mallikkaasti juuri nyt. Olenhan iltatöissä kahvilassa, jossa saa herkutella ihanilla jutuilla.

Tate modernisssa on nyt mielenkiintoinen näyttely. Sinne haluan sunnuntaina. Toivottavasti ei sada. Täällä on satanut ihan tarpeeksi tälläviikolla. Lontoon kylmyys on erilaista kun colchesterin. En ole vielä päättänyt onko se kylmenpää, mutta ainakin se on ihan erilaista. Ja metrossa on kuuma. Siellä ei voi pitää takkia. Koko ajan saa olla pukeutumassa ja riisuuntumassa.

Nyt on jo lokakuu! Kuukausi sitten muutettiin tänne suureen kaupunkiin, ja kaiken ihmettely alkoi. Hiljalleen alan tottua siihen että jokainen paikasta toiseen siirtyminen vaatii paljon suunnittelutyötä ja ennakointia. Ihan sellainenkin asia kuin töihin meno on joka päivä ihan erilainen. Paitsi se ei yleensä koskaan muutu, että metro on aivan täpötäysi työmatkalaisia. On tavallaan ihanaa olla töissä. Illat on vapaata, ja viikonloput tuntuu erityisiltä. Tosin, lontoo-elämän varjopuoli on se että täällä joutuu työssäolijatkin selvitytymään opiskelijabudjetilla, eli rahat on jatkuvasti lopussa koska kaikki on niin kallista.

Mutta ruuhkasta ja kalleudesta huolimatta, on tämä ihan mieletön kaupunki! Kaikkea nähtävää ja koettavaa on jatkuvasti. Työn puolesta saan kutsuja vaikka minkalaisiin ensi-iltoihin ja avajaisiin, joten kokkarielämääkin pääsee kokeilemaan. Huomenna käyn hakemassa pyörän vanhasta kotikaupungista, sillä pääsen pian seikkailemaan. Tänään on paistanut aurinko, ja pääsin jopa käyttämään kevyempää takkia. On se ihanaa.

Onhan kaikilla tänään punaista päällä?

Maanantaita

Täältä töistä taas kirjoittelen. Viikonloppu on takana päin, enkä kyllä saanut kunnolla levättyä vaikka niin suunnittelinkin. Perjantaina pääsin tutustumaan Suomen edustustoon täällä Lontoossa. Kierreltiin koko päivä ympäri kaupunkia. Oli mukavaa tutustua muihin harjoittelijoihin, ja nähdä muita Suomalaisia instituutioita täällä. En olekkaan vielä tainnut mainita, että on hauskaa puhua suomea työkielenä. Tämän kiertelyn aikana kuitenkin tapahtui jotain sellaista, joka hieman järkytti minua. En nyt kuitenkaan mainitse nimiä, mutta kyseessä oli diplomaattitason henkilö, jonka työnkuva on paljolti Suomen edustamista, sekä toinen henkilö, jonka työhön kuuluu olla tuomitsematon ja vastaanottava (ihan siis ammattinsa takia!).

Minusta on ihan vaan väärin, että (Suomen verorahoilla!) lähetetään moukkia korkeisiin virkoihin edustamaan. Ja on myös jotenkin raivostuttavaa, että nämä moukat ovat lähes yksinomaan keski-luokkaisia, keski-ikäisiä miehiä. Ja erityisesti minua häiritsee että nämä keski-ikäiset miehet voivat käyttäytyä keskenkasvuisesti ja typerästi, ilman että siihen koskaan puututaan millään tavalla. Päinvastoin, nämä tyypit saavat ihastelua ja hurmioituneita katseita osakseen, ja vaikka he kuinka laukoisivat poliittisesti täysin epäkorrekteja sammakoita, niin näihinkin vastataan hyväksyvästi. Kuuntelin kuinka tämä diplomaattitason henkilö käytti ilmaisua "vinku-Intia" viitatessaa Euroopan ulkopuolisiin maihin. Siis VINKU-INTIA!!!! Koska kukaan on käyttänyt tuollaista termiä?? Minä taisin käyttää ala-asteella typeryyksissäni ja tietämättömyyksissäni, mutta en koskaan olettanut kuulevani tätä virkamiehen suusta, virka-aikana! Siis ihan oikeasti, ei tuollaisen asenteen omaava ihminen VOI olla töissä edustustossa!

Toinen järkyttävä esimerkki Suomalaisten virkaatekevien rasistisista sutkauksista tuli ammatikseen jeesustelevalta tyypiltä. Hän kertoi kuinka ulkosuomalaiset puhuvat joskus "hoono soomi". Siis tämä kyseinen termi on peräisin ajoilta, jolloin maahanmuuttajien sopeutumisesta valtaväestöön väännettiin vitsiä yleisradion (eli tv-lupa maksajien) kustantaessa Suomalaista sketsiviihdettä. Rasismi perustuu AINA tietämättömyyteen, suvaitsemattomuuteen ja ennenkaikkea järkyttävään tyhmyyteen, ja jos joku haluaa sellaista omassa olohuoneessaan harjoittaa niin siitä vaan, mutta pitäkään idioottisuutenne piilossa silloin kun ollaan töissä. Kerronpa tässä vielä miksi tämä rasittaa minua niin paljon. NO siksi että, nämä idiootit olettavat että minäkin olen rasisti. Ja sellainen loukkaa. Ajattelin tuohtuneena kirjoittaa hesarin yleisönosastolle, mutta nyt kirjoitinkin vaan tänne.

Perjantaina oli Paavali Jumppasen konsertti ja meillä vapaaliput sinne. Metroaseman sulkeutuminen esti meidät kuitenkin saapumaan paikalle ajoissa, joten jätettiin sitten väliin koko konsertti. Palattiin kotiin ja katsottiin leffaa. Lauantaina käytiin vihdoin kokeilemassa Etiopialainen ravintola. Se oli ihan täynnä eikä meillä tietenkään ollut pöytävarausta. Onneksi lähistöltä löytyi toinenkin etiopialainen, ja päästiin vihdoin kokeilemaan. Sanonpa vaan, että kyllä oli ihanaa ruokaa. En ole kai koskaan maistanut mitään sub-sahara Afrikan ruokia. Sunnuntaina käytiin Daven iso-vanhemmilla hakemassa meidän kamoja, ja siihenkin meni ihan koko päivä. Olin niin väsynyt illalla että menin nukkumaan jo kymmeneltä, joka on aivan tosi aikaista.

Hauskaa viikonalkua!

*huokaus*

Olen töissä. Ihanaa! Täällä on mieletön kiire ja tunnen itseni tarpeelliseksi. Tänään on Sibeliuksen (meidän toimistossa tästä konserttisarjasta on puhuttu niin paljon, että kokohomma on lyhennetty muotoon Sibbe) kuoleman 50-vuotis juhlakonsertti. On tosi hienoa olla mukana kun tällaista järjestetään.

Koska olen kertonut rasittavuuteen saakka sairauskertomuksia, niin laitetaan tähän hieman kevennystä, että ei tämä Lontoo -elämä ihan pelkkää koettelemusta ole ollut.

Kun oltiin just muutettu uuteen kotiin, mentiin Daven kanssa kirppiskaupoista katsomaan jotain edullisia lautasia, mukeja yms. Meillähän siis on kaikkea keittiötavaraa, mutta kaikki muuttolaatikot sijaitsevat vielä ympäri Englantia. Eli siis hätävara astioita oltiin etsimässä. Eräässä kaupassa, ihan meidän lähellä, pengoin sellaista purkkia jossa oli haarukoita ja veitsiä. Kunnes, eräs mummo yllättäen kysyi että tarvitaako me keittiötarvikkeita. Vastasin totuudenmukaisesti, että joo kun ollaan just muutettu tänne. No nainen sanoi että hänellä on niin paljon ettei tiedä mitä niillä kaikilla tekisi, että jos halutaan niin voidaan tulla hakemaan, hän kun asuu ihan tässä lähellä. Vaihdettiin Daven kanssa katseita, tiedättehän sellaiset katseet että jostain pitää päättää sillä sekunnilla mutta sanoja ei voi vaihtaa. No, päätettiin lähteä mummon mukaan. Nainen oli tyhjentänyt kaappejaan ja siellä oli pahvilaatikoittain tavaraa pois vietäväksi. Meille tuli mukaan astioiden ja aterimien lisäksi kukkavaasi, isohko peili ja pöytäliina. Mukavaa tuollainen ystävällisyys.

Toinen mukava juttu oli kun käytiin hankkimassa elitärkeät kirjastokortit. Colchesterissa asuessa en oikein päässyt tutustumaan paikallisiin kirjastoihin, sillä käytin lähinnä (tai siis ainoastaan) yliopiston kirjastoa. Mutta nyt! Meidän lähellä on ainakin 3 pientä kirjastoa. Niiden valikoima ei ole hullumpi. Dvd:itä löytyy jopa ihan uusimpia, ja sellaisia joita en ole löytänyt vuokraamosta! Esim Kaurismäen leffoja saa meidän kirjastosta!

Nyt pitää mennä töihin. Hauskaa torstaita!

Lauantaina-aamuna, ennenkuin olin jaksanut nousta sangysta, juteltiin Daven kanssa etta voitaisiin kokeilla kavella Kentish Town:iin kun se on tuossa lahella, ja jos tuntuu pahalta niin voidaan tulla metrolla takas. Jos ei tunnu pahalta niin jatketaan Camdeniin. Olin ihan innoissani ja suunnittelin kaikkea. Nousin aamupalalle ja siita se sitten taas alkoi. Se paansarky. Sellainen etta mun oli pakko menna makaamaan kun mikaan muu ei auta. Dave sai raivokohtauksen ja soitti (taas)sairaanhoitajan paivystyspuhelimeen. Itse makasin peittojen alla, silla silmat eivat kestaneet mitaan valoa. Kuulin kuitenkin kun Dave pauhasi, ja kertoi kuinka en pysty tekemaan mitaan muuta kun makaamaan ja etta olen aivan tosi tuskissani. Tama selitys ilmeisesti toimi, silla saimme yhtyden laakariin. Selitin sielta peittojen alta etta mihin kohtaan sattuu ja etta en ihan oikeast voi seista tai istua. Sain ajan paivystavalle laakarille sairaalaan, joka on hieman lahempana kuin se edellinen sairaala. Katsottiin kartasta etta se on aika lahella erasta metroasemaa, ja etta sinne paasee suoraan tuolta meidan metrikselta.

Lahdettiin kavelemaan metrolle pain ja ulkona oli tosi kirkas auringonpaiste. Harmi vaan, ettei silmani kestaneet sita ollenkaan ja oli viiden minuutin kavelymatkan jalkeen jo niin kipea ja tuskainen etta luulin pyortyvani siihen paikkaan. Metro oli tietenkin ihan taynna enka paassyt istumaan. Olin polvillani siella lattialla, kunnes joku ystavallinen antoi paikkansa minulle. Jotenkin selvittiin Eustonin asemalle, ja Dave lahti etsimaan pankkiautomaattia. Nyt oli selvaa etten pystynyt enaa kavelemaan minnekkaan joten meidan piti ottaa taksi sielta asemalta sairaalaan, vaikka matkaa oli alle kilometri. Onneksi takseja oli liikkeella paljon eika meidan tarvinnut odottaa kovin kauaa. Paasin makaamaan takapenkille, ja olo helpottui hieman. Vaikka taksi vei meidat aivan sairaalan portille, oli se matka liikaa. Heitin kaaressa laatat siihen sairaalan oven eteen. Dave juoksutti minut puunjuurelle, jossa jatkoin oksentelua. Olo oli niin kammottava, etta en voinut muuta kuin itkea. Dave tuli hakemaan siita puunjuurelta sairaalaan sisaan, ja siella polvistuin samantien odotushuoneessa olevan tuolin eteen. En voinut kannatella paatani mitenkaan ja kipu oli niin sanoinkuvaamatonta etta taisin olemuksellani saikayttaa paikalle tulevat sairaanhoitajat. Pian minulle loytyikin sanky ja silla aikaa Dave sai raportoida laakarille etta mita tassa oikein tapahtuu. Aloin hieman selvita siita kipukohtauksesta ja laakari oli sita mielta etta minut taytyy lahettaa keskussairaalaan ensi-tilassa.

Taas mentiin taksiin ja silla isoon sairaalaan (siihen samaan jossa olin maanantaina). Odotushuone oli tapotaynna ja jouduin odottamaan vuoroa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta sairaanhoitaja otti meidat vastaan ja olin taas kuolla kun en saanut maata. Minun oli kestettava istualteen sen aikaa kun laakari mittasi verenpaineet sun muut. Aloin itkea etta enko tosiaan saa menna makaamaan kun en oikeasti kesta tata kipua enaa. Hoitaja ymmarsi vihdoin tilanteen ja jarjesti minulle sangyn. Paasin taas tiputukseen ja sain kovempia sarkylaakkeita. Kipu alkoi vihdoin helpottaa ja taisin menna niista laakkeista niin sekaisin etta sanoin olevani valmis lahtemaan kotiin. Laakari kertoi etta kaikki verikokeiden tulokset ovat tulleet, eika minussa ole mitaan vikaa, joten voin lahtea kotiin koska haluan. Tassa vaiheessa lauantai oli edennyt jo pitkalle iltapaivan puolelle. Kaveltiin suoraan Waterloon asemalle ja sielta metrolla kotiin.

Sunnuntaina mentiin taas sairaalaan. Ei ne uudet laakkeet auttaneet. Talla kertaa laakari sanoi etta mina olen mysteeri. Ei tahan kipuun ollut mitaan selitysta, silla verikokeet ja muut testit nayttivat minun olevan elamani kunnossa. Sain kokeiltavaksi uusia laakkeita ja kehotuksen olla viela toinenkin viikko sairaslomalla, ja jos mikaan ei auta niin sitten on konsultoitava neurologia. Laakari sanoi etta ei sinne keskussairaalaankaan kannata enaa menna kun ei ne siellakaan mitaan muuta osaa minulle tehda kuin laittaa tiputkseen.

Sunnuntai-iltana, nukkumaan mennessa alkoi sydameni krampata, ja vasen kasi puutua. Tamakin viela, sydankohtaus! Dave (raukka) soitti taas paivystykseen ja kysyi voiko laakkeista tulla sellainen sivuoire joka tuntuu sydankohtaukselta. Ei kuulemma voinut, ja jos rintaa puristaa niin taytyy menna sairaalaan samantien. En millaan jaksanut enaa mitaan sairaalareissuja, joten diagosoin itseni ja paatin etta kyseessa on lihakramppi silla olenhan ollut vuodepotilaana viikon ajan. Mika lienee se oli, puristava tunne ei tuntunut menevan ohi ja vasemman kaden sormet alkoivat olla niin kylmat etta meita molempia alkoi huolestuttamaan.

Soitettiin taas paivystykseen, josta meidat yhdistettiin ambulanssiin. Koska olin kykenevainen, niin kavelin itse alakertaan jossa ambulanssityypit ottivat minut vastaan. Taisin olla jo aika hysteerisessa tilassa, silla tarisin ja olin aivan hermoraunio. Sydankayra naytti normaalia, mutta verenpaine oli todella matala. En tieda miten nama kaksi asiaa liittyivat toisiinsa, mutta ambulanssi vei minut sitten sairaalaan. Paasin uudestaan sydanfilmiin, joka myoskin nayttin normaalia. Minun olisi pitanyt odottaa laakarin tapaamista, mutta en enaa jaksanut. En vaan jaksanut olla sairaalassa. Kramppi ei ollut lievittynyt, mutta koska kyse ei ollut sydamesta paatin lahtea kotiin.


Nyt on keskiviikko. En ole kaynyt sairaalassa sunnuntain jalkeen, ja uudet sarkylaakkeet ovat toimineet ihan hyvin. Huomenna menen toihin. Elama voittaa.

p.s. Ambulanssinainen arveli etta olen ylistressaantunut. Hmm...se voi ehka pitaa paikkaansa.

p.p.s Seuraava postaus on jo sitten jostain ihan muusta

14.09.2007

Paansarky. Elamaani ei nyt kuulu muuta kuin paansarkya. Vaikka suurin osa paivasta menikin aivan vaakatasossa maaten, niin Daven tultua toista paastiin yhdessa kaymaan kaupassa. Siis paasin ulos talosta! Kavelemaan! Oi voi, oli mahtavan kirkas syysilta, sellainen kun puut ovat viela vihreita ja keltaisia ja taivas nayttaa mielettoman siniselta. Mutta pianpa sitten piti taas menna makaamaan. Alkaa pikkuhiljaa raivostuttamaan. Oven takana odottaa miljoonakaupunki, ja tama se vaan makaa kotona. Voi luoja sentaan! Jos se en olisi mina, joka taalla makaa niin sanoisin etta ’ota laaketta, kylla pienen migreenin kestaa vaikka mitenpain!’. Mutta koska se olen tosiaan mina joka taalla vaikertaa niin voisin antaa mita tahansa, jos tama sarky olisi pienta migreenia.

Soitin laakarille tanaan. Tosin en sille, joka sanoi etta paansarkya saattaa ilmeta muutaman tunnin ajan lumbaali punktion jalkeen. Sanoin etta nyt mennaan jo neljatta paivaa, etta eiko tama koskaan lopu. Laakari sanoi etta paansarkya saatta kestaa 4-9 paivaa! Huudahdin aika jarkyttyneena puhelimeen, kun kuulin etta tata olisi viela 5 paivaa kestettava, joten sain numeron laakarille jonka voisin tavata huomenna jos aamulla on viela kamala olo. Se nelja paivaa on kuulemma sellainen aika tavallinen juttu.

Dave lahti just etsimaan videovuokraamoa. Ei sekaan jaksa mun masentavaa seuraa, ja on varmaan tosi arsyttava tulla suoraan toista kotiin mua hoitamaan vaikka on perjantai ja raskas tyoviikko takana ja mussunmussunmussun...

Yksi pieni piristava asia tapahtui. Kavin asken viemassa roskat tuohon etupihalle, ja puuaidan takaa kuului sellaista rapinaa ja tominaa, etta jain ihan paikalleni kuuntelemaan. Jotenkin se oli liian melukas ollakseen kissa. Ja kappas, sieltahan puikahti kettu. Sellainen city-kettu! Ketaan ei ollut liikkeella, ja ehdimme katsella toisiamme hetken suoraan silmiin. Oli aika janna kohtaaminen.

Kaikkea sita 2 (sairauskertomus)

No niin. Aloitetaan vaikka siita, etta sunnuntai-iltana huomasin kyynerpaassani ikavaa kutinaa. Aloin tietysti raapimaan, ja koska nakoyhteys ko. kehonosaan on kohtalaisen heikko, pyysin Davea katsomaan etta mika siella oikein kutittaa. No, Daven kauhistunut naama paljasti ettei sita kutituksen aiheuttajaa ollut vaan siella kyynerpaassa, vaan koko kasivarsi oli punakan ryyhkan peitossa. Ja toinenkin kasi oli. Ja selka. Ja jalat. Ja jalkaterat ne vasta olikin! Ihmeteltiin, koska mitaan sairastuntemuksia ei ollut. Dave soitti kuitenkin mummilleen (jotka tiettavasti tietavat kaiken ihottumista, paiseista ja muusta, seka niiden hoidosta). Rauhoittava eta-diagnoosi allergisesta reaktiosta tuli, ja menin sita kummemmin miettimatta nukkumaan.

Aamulla oli hieman hutera olo, ja paata sarki vahan. Mutta koskakos sita ei olisi sellainen olo -ajattelin!? Joten en taaskaan uumoillut sen liittyvan mihinkaan. Koska meilla on Daven kanssa sama tyomatka, niin metrossa heiluessa (meidan asemalta ei paase enaa metroon istumaan, joten pitaa seista ja se on heilumista) Dave mainitsi etta silmani ovat aivan punaiset ja vetiset, ja etta naytan muuten aika kamalalta. Kiitin kauniisti, mutta ajattelin nayttavani kamalalta vain koska olin hetkea aiemmin haukotellut niin autuaasti, etta vedet olivat tirskahtaneet silmiini.

Aamu meni toissa kiirehtien. Kaikenlaista juoksevaa asiaa tuli hoideltua, ja nakojaan paivitin blogiakin jossain vaiheessa. Koska minun piti kayda postissa asioimassa, niin pistaydyin samalla apteekkiin nayttamaan sita ihottumaa. Siella sanottiin, etta ota zyrtekkia niin helpottaa. Otin ohjeesta apteekkarin, ja heitin zyrtekit naamaan. Mutta, siina sitten puolenpaivan aikaan alkoi paansarky vaivata niin etta taisin pidella otsaani, jolloin kollega kysyi vointiani. Sanoin etta huimaa ja sarkee, ja sitten mainitsin nuo nappylat. Tama tyokaveri haki samantien juomalasin, jota painamalla nappyloihin selviaisi onko kyseessa allergia vai kenties hengenvaarallinen aivokalvontulehdus. Jos allergiaa, niin nappyloiden punoitus haviaa kun niita painaa lasilla, jos aivokalvontulehdus niin punoitus ei havia. No arvatkaa?

Niin, ei se havinnyt. Silta istumalta tilattiin taksi sairaalaan, ja mina sinne. Tassa vaiheessa olin jo kehitellyt itselleni kuumeen, pyorrytyksen ja oksettavan olon. Lontoon takseissa matkustelu on niin harvinaista herkkua, etta yritin pysya tolkuissani sen verran etta voin nauttia siita matkasta. Mutta koska olo oli niin kammottava, en valitettavasti muista paljoakaan. Sairaala, tuo Guy and St. Thomas' Hospital on varmaankin Lontoon suurin keskussairaala. Koska muutamaa viikkoa aikaisempi kokemus Espoonlahden terveyskeskuksen 8 tunnin odotuksesta oli viela tuoreessa muistissa, olin valmistautunut odottamaan hamaan iaisyyteen. Ihan vaan valihuomautuksena etta espoonlahden terveysasema huolehtiin n. 200 ooo ihmisen hyvinvoinnista ja tama sairaala on vastuussa noin 3 miljoonan ihmisen huollosta. Taksi vei ensiavun eteen, ja sielta menin odotushuoneeseen. Heti ilmoittautuessani, sairaanhoitaja mittasi kuumeen, hemoglobiinin ja verenpaineen seka pyysi pissatestin. Naiden jalkeen jain odottamaan. Olin ilmeisesti jossain vaiheessa alynnyt laittaa Davelle viestia etta olen matkalla sairaalaan, koska hengastynyt ja hataantynyt Dave tuli odotushuoneeseen juuri kun olin aloittamassa kauhu-skenaarioiden miettimisen (esim. etta jos olen kuolemansairas eika kukaan ilmoita Davelle ja perheelle).

20 minuuttua ne istuttivat siella odotushuoneessa, kunnes kutsuivat sisaan. Laakari oli ystavallinen nainen, joka teki kaikenlaisia jannittavia reaktiotesteja minulle. Pian sain laittaa paalle sairaalavaatteet ja paasin muoviseen sankyyn lepailemaan. Makoilin sellaisessa pienessa huoneessa ja tassa vaiheessa silmani eivat enaa sietaneet minkaanlaista valoa. Siella pimeassa oli oikeastaan aika siedettava olla ja raollaan olevasta ovesta nain jatkuvasti kuinka ensiapuyksikko toimii. Oli se jannittavaa kun kokoajan tuli paareilla ihmisia paikattavaksi, ja naapurihuoneista kuului kaikenlaista huutoa ja vaikerrusta. Koska ihottumani oli niin eriskummallista, sita tuli katsomaan vaikka kuinka monta laakaria. Kaikki he vakuuttelivat etta kyseessa ei mita luultavammin ole aivokalvontulehdus, mutta koska se on niin vaarallinen, niin mitaan riskeja ei nyt oteta. Joten veri virtasi suonistani pieniin pulloihin, aiheuttaen kauniit sinertymat molempiin kasitaipeisiini. Paasin jopa kokeilemaan milta tuntuu olla tiputuksessa, kun he antoivat antibiotteja suoraan suoneen, suolaliuoksen mukana.

Makoilin siella pimeassa huoneessa Daven reippaasti jaksaessa viihdyttaa. Olo oli valilla niin surkea etta taisin pirauttaa pienet itkut, ja varsinkin siina vaiheessa kun kuulin etta minun oli jaatava sairaalaan yoksi. Seuraava vaihe oli aivokuvaus, eli rontgenkuvaus paastani. Se ei ollut kokemuksellisesti kovinkaan erikoinen. Mutta koska tunsin itseni pieneksi raukkaparaksi, niin oli oikein mukavaa huristella sairaalasangyn kanssa pitkin sairaalan pitkia kaytavia, empaattisia ja saalivia katseita saaden. Yritin naytta oikein erityisen sairaalta, silla sellainen ryoppy myotatuntoa auttoi hetkeksi. Muutama laakari oli jo vilautellut sanaa 'lumbar punction', mutta koska se ei oikein tarkoittanut mitaa kummallekkaan meista, en osannut suhtautua siihen muuten kuin kauhulla. Aivokuvauksen jalkeen, minut siirreettin osastolle joten huokaisin helpotuksesta ettei sita kamalaa punktiota suoritetakkaan.

Osastolla sain ihan oman, yksityishuoneen. Tassa vaiheessa olin siis ehtinyt huolestuttaa perheeni Suomessa, joten pieni paikkauspuhelu oli kohdallaan. Ei taalla kuolemaa tehty. Dave lahti ostamaan iltapalaa ja jotain luettavaa, ja mina kavin lapi (ties kuinka monetta kertaa) verenpaine, kuume ja hemoglobiini -rutiinit. Dave toi tullessaa lempiruokaani eli sushia ja viinirypaleista. Sovittiin etta Dave menee kotiin yoksi ja mina ilmoitan aamulla etta paasenko kotiin vai en. Tassavaiheessa paansarkyani oli yritetty hoitaa kaikenlaisella laakityksella, joten taisin olla paastani hieman sekava. Kyselin kaikenlaista typeraa ja muutenkin kayttaydin ihan kummallisesti. Tunsin laitostuvani. Kun osasto lopulta rauhoittui, katselin ulos ikkunasta: kymppi kerroksesta oli aika hienot nakymat Lontoon yli.

Kahdelta yolla, laakari tuli huoneeseeni kertomaan etta he olivat nyt paattaneet etta tama lumber punction taytyy tehda, ja mieluiten juuri nyt. Ei siina muu auttanut kun herata ja odottaa kauhulla mita tuleman piti. Kyseessa oli siis selkaydinneste punktio. Pitkalla ja ohuella neulalla imettiin selkaydinnestetta suoraan selkarangasta. Hoitaja piti kadesta ja kyseli kaikenlaista helppoa jotta pysyisin tajuissani ja etten ajattelisi kipua niin kovasti. En ajatellutkaan, kunnes aivan hirvea, viiltava kipu meni suoraan selkarangasta jalkoihin. Menetin kontrollin samantien ja aloin vaan huutaa ja itkea. Hoitaja puhui rauhallisesti ja muistutti hengittamisesta. Kipu hellitti hieman ja laakari sai neulan paikoilleen. Nyt oli pysyttava paikallaan, jotta neste saataisiin talteen. En uskaltanut liikahtaakkaan, ja hoitajan piti edelleen muistuttaa etta hengittaisin. Se kesti varmaan pari minuuttia, mutta siina operoitavana oltaessa aika vaan mateli. Kun punktio oli suoritettu, pyysin anteeksi primitiivista reaktiotani mutta laakari sanoi etta se on aivan ymmarrettavaa, eika siita tarvitse huolehtia.

Aamulla taas tuli hoitaja mittaamaan kuumetta, verenpainetta ja hemoglobiinia. Herasin siihen ja odottelin laakaria kertomaan paasenko kotiin. Kahdeksan jalkeen huoneeseeni tulikin oikein ryhma laakareita. Kavi ilmi etta he olivat laakariopiskelijoita, ja tama paalaakari mies sitten aina kysyi etta mita mikakin tarkoitaa. Tuntui aika tyhmalta maata siina, niiden tyyppien ymparoivana, mutta kun laakari sanoi etta paasen tanaan kotiin niin olin ainoastaan helpottunut. Minulla ei siis ollutkaan aivokalvontulehdusta, vaan joku virusperainen rokko.

Selkaydinneste punktion jalkitautina on paansarky. Sellainen ikavan sorttinen etta kun makaa sangyssa niin ei tunnu miltaan, mutta kun nousee ylos niin tuntuu kun joku laittaisi kirvelevaa happoa suoraan hermostoon, ja jota huimaus ja oksetus seuraavat valittomasti. Sellaisissa tunnelmissa olen ollut tiistaista lahtien. Jospa tama alkaisi nyt jo vahan helpottaa...

Kaikkea sitä

Nyt on ensimmäinen viikko takanapäin ja töissä ja asiat alkavat hieman sujua. Kamala hässäkkä täällä, ja jatkuvasti saa olla toimittamassa vaikka mitä asiaa. Davekin sai töitä, tosta ihan läheltä jotan meillä on nyt sama työmatka.

Viikonloppuna tutustuttiin paremmin meidän lähiseudulle, ja yllättävästi siitä kävelymatkan päästä löytyy Lontoo suurin hautausmaa, jonne on haudattu vaikka ketä kuuluisia, Marx taitaa olla se tunnetuin. Lähellä oleva valtava puisto on kuuluisa siitä että, rinteen päälle noustessa avautuu näkymä koko Lontoon yli. Harmiksemme oli hieman utuinen päivä, joten ei sieltä juuri muuta kuin ääriviivat erottanut. Tämä siis on se Parliament Hill. Olen edelleen aivan innoissani siitä että me asutaan täällä suurkaupungissa. On oikeasti aivan mahtavaa, kun kävellen pääsee Camdeniin tai metrolla parissa minuutissa ihan ytimeen. Lontoo oikeastaan on kuuluisa siitä että täällä on sellainen kyläfiilis. Meidän viereisellä kadulla järjestettiin katu-juhlat viikonloppuna. Sinne oli pystytetty pöytiä ja ihmiset toivat kotoaan, itsetekemiään ruokia tarjolle. Sitten kaikki kadun asukkaan istuutuivat syömään. Toivottavasti meidänkin kadulla järjestetään tuollaista!

Meidän ihan tosi lähietäisyydeltä löytyy paljon kauppoja, kahviloita ja ravintoloita. Yllättävin löytö oli etiopialainen ravintola, jota mennään kokeilemaan sitten kun Dave saa palkan.

Tällaista jaarittelua ja kuvailua tuli nyt, enpä muutakaan keksi.

Nonniii.....

Huomenta vaan töistä. Tuntuu kummalliselta että elämässä on tällainen rytmi, että aamulla pitää herätä ja että illalla on oikeasti ihan väsynyt. Ensimmäinen yö uudessa kodissa on ohi, ja hyvin nukuinkin! Illalla oltiin molemmat taas ihan poikki muuttamisesta ja varmaan tästä kaikesta muuttuvasta. Mutta iloisin ja innokkain mielin aloitellaan tätä suurkaupunki elämää. Tänään meni työmatkaan 25min, eli tuntia aiemmin ei tarvitse lähteä kotoa. Ihan mukavaa tämä päivätyö, sillä nyt perjantaikin tuntuu ihan perjantailta.

Kaikkea uutta ja mielenkiintoista tapahtuu jatkuvasti ympärillä. Täytynee tässä sulatella hieman ennenkuin osaan paremmin kertoa miltä tuntuu asua täällä. Meillä ei ole kotona nettiä, joten päivittelen tätä blogia tilaisuuden tullen.

Terveisiä Lontoosta

Kaikki sujui hienosti, ellei mahtavasti, siihen saakka kun juna toi meidät lentokentältä Lontoon keskustaan. Täällä oli metrot lakossa. Bussit pursusi ihmisiä, ja takseja ei ollut. Siellä me sitten, rinkkojen kanssa hengailtiin. Lopulta saatiin itsemme survottua bussiin, joka vei meidät Paddingtonin asemalle, jonka vieressä hotellimme oli. Työt alkoivat seuraavana päivänä, ja metrolakon jatkuessa oli taas turvauduttava busseihin. Kaikki muutkin työmatkalaiset turvautuivat busseihin, joten matkustaminen oli aivan tuskallista. Ajattelin etta jos tämä lakko kestää koko viikon, niin ei ole kovinkaan kiva.

Sillävälin kun itse olin töissä, niin Dave sai soitella ja käydä ympäri Lontoota etsimässä asuntoa meille. Oli kuulemma ihan hirveetä hommaa. Yksi toisensa jälkeen kamalampia paikkoja, ja hurjempia katuja. Käytiin yhdessä katsomassa yhtä asuntoa, jonne ei oikein edes uskaltanut päiväsaikaan kävellä. Oli niin epämiellyttävän näköisiä ihmisiä hegailemassa kadunkulmilla, eikä ne poliisien varoituskytit taskuvarkaista ja muista oikein tuntunut turvalliselta.

Illalla uupuneina hotelliin tultaessa, ei enää tiedetty pitäisikö nauraa vai itkeä. Itse taisin tehdä vähän molempia. Päätettiin kuitenkin niin että huomenna olisi uusi päivä ja asennetta oli pakko pitää positiivisena. Ja niin ihanasti sitten kävikin että sain Davelta puhelun, jossa kerrottiin että kämppä on vihdon löytynyt. Mentiin yhdessä katsomaan sitä, ja kyllä se oli semmoinen ihana. Sellainen vanha viktorian -aikainen 3.kerroksinen talo, joka sijaitseen sellaisen leveän avenuen varrella, jonka reunoja koristaa valtavia puita. Muutenkin alue on aika vihreä ja ihan kävelymatkan päässä sijaitsee iso puisto. Työmatka on nyt n.20min. Eli hyvin meille kävi.

Ja Davellakin on tänään työhaastattelu!

Voi apua miten vanha mä jo oon

Eilen oli ihan kummallinen päivä. Kokoajan oli kuuma ja kylmä, sydän hakkasi ja muutenkin oli sellainen fyysisesti kummallinen olo. Kymmeneltä illalla kärsin kuumuudesta jo siinä määrin että oli pakko soittaa kotiin ja sanoa että tulen tänään nukkumaan sinne omakotitalon viileyteen, sillä tätä kerrostalo -yksiön kuumuutta en tuntenut enää kestäväni.

Pääsin onneksi äidin mankeloimiin lakanoihin, sopivan viileään huoneeseen nukkumaan. Kunnes vasen käsi puutui. Ehdin siinä jo hieman hätääntyä, sillä pulssi tuntui aika kovalta ja vasemman käden puutuminenhan on yksi sydänkohtauksen merkeistä. Soitin päivystykseen ja sieltä sanottiin että tule tänne sydänfilmiin niin ei tartte siellä hermoilla. Isän ja Daven kanssa lähdettiin Jorviin päivystykseen. Sydämessä kaikki hyvin ja verenpainekin normaali. Epäilimme yhdessä stressiä ja yleistä hermoilu-olotilaa. Yöllä kotiinpäin ajaessa huomasimme, että päivälleen tasan 27 vuotta sitten, olin matkalla tuohon samaan sairaalaan. Siitä en kyllä muista mitään, sillä silloin menin sinne syntymään.

Gradun vaiheet: loppua kohti mennään

Haastattelut on nyt tehty. Ja nyt pitää alkaa analysoimaan. Eli loppu häämöttää Pitäisi vaan jaksaa istua ja kirjoittaa. Taitaa käydä niin että synttäreiden kunniaksi istutan perseeni penkkiin, ja naputtelen yötä myöten niin että saan tämän tapauksen viimeinkin kansien väliin. En oikeastaan malttaisi enää odottaa että se on valmis. Motivaation puutetta on ollut ilmassa, tai juomavedessä, sellaisia määriä että olen lähinnä vatvonut aihetta mielessäni, saamatta kuitenkaan ainuttakaan kirjainta paperille.

Helsingissä on ihanaa. Tuntuu vähän siltä että haluaisin asua taas täällä. Suunnitelmiahan voi muuttaa ihan mielinmäärin. Tai siis ei voi, koska monesti nämä elämän tärkeät palaset eivät ole välttämättä ihan omissa käsissä, vaan jonkun toisen päätösvallassa. Mutta katsellaan sitten sen Lontoo-kokemuksen jälkeen.

Tälle viikolle olikin sattunut toimintaa oikein reilusti. Luultavasti vastapainoksi lorvailulleni. Tiistaina tapasin Helsingissä erään mielenkiintoisen naisen, jonka kanssa sain keskustella muutaman tunnin ajan. Sain nauttia kauniista Pohjois-Suomen murteesta, ja välillä huomasinkin kuuntelevani sointuja sanojen sijaan. Ja tänään kävin Turussa (tai Turusa, niinkuin sielä sanotaan) tapaamassa erästä toista haastateltavaa, jonka löysin täältä blogien maailmasta. Ja taas pääsin murrematkalle, mutta tällä kertaa Keski-Suomeen. Kaupunki oli kaunis, kuten se aina on. Aurajoki oli ruskeanvihreä, mutta eikö se ole vain sosiaalinen konstruktio että vesi on kaunista vain sinisenä?

Näistä haastatteluista tajusin kuinka paljon olenkaan kaivannut suomenkieltä. Se että saan puhua sitä ystävieni ja perheeni kanssa on tietysti ihanaa, ja suomenkielinen kirjallisuus on myös mahtavaa. Mutta elävä kieli, ja sen erilaiset murteet ovat jotain aivan muuta. Olen kuullut sanoja, joita kukaan tuntemani ihminen ei koskaan yhdistelisi tuolla tavalla. Aina en edes osannut reagoida niihin, en tiennyt oliko ne ironisia letkautuksia vai todellisuutta kuvaavia ilmaisuja. Jäin pitkäksi aikaa miettimään sitä kun eräs haastateltava puhui 'jämä ihmisistä'. Miten hieno ja kuvaava sanapari, mutta samalla niin epäkorrekti.

Nyt on siis tullut aika siirtyä viimeiseen vaiheeseen gradunteossa. Nähtäväksi jää, ehdinkö tai jaksanko tätä päivittää. Mutta syyskuussa nyt ainakin (ja luultavasti jo paljon aiemmin!!).

Lopeta se blogin kanssa pelleily!

Nyt on oikeasti paljon tärkeämpiäkin juttuja edessä, kuin tämän blogin päivitys. Mutta ajattelin sen kuitenkin tänne kirjoittaa, koska enhän minä sitä enää muutaman kuukauden päästä muista, miltä silloin tuntui kun deadlineen oli ihan liian vähän aikaa.

Stressiä ja hermoilua. Ei taida kulua tuntiakaan ilman että jompikumpi meistä sanoo jotan gradusta. Yleensä se on sellaista 'mun pitäis..' tai 'mä lupasin ittelleni..' tai vastaavaa. Miksi on niin vaikea keskittyä?

Kesämielellä

Olen ollut lomalla. Olen ollut Berliinissä ja Suomessa. Täällä (siis Suomessa) on vieläkin niin hiton kuuma, etten ole jaksanut päivittää. Pitääkö mun kertoa kaikki? No, ei tietenkään tarvitse. Silloin kun heinäkuussa viimeksi päivitin oli gradu vielä tosi vaiheessa. Suunnittelin sillon Saksan lomaa. No, ne suunnitelmat muuttuivat hieman, mutta pääsin kuitenkin pyörähtämään Berliinissä. Sieltä tulin Suomeen, ja viikkoa myöhemmin hain Daven ja Matt:in lentokentältä. Viikko vierähti poikain kanssa Helsinkiä ihastellen ja kuumista rantapäivistä nautiskellen. En tullut juuri ajatelleeksi gradua. Sitten Matt lähti, ja olenkin siitä asti tuntenut aktiivisesti huonoa omaatuntoa kaikesta mahdollisesta oheistoiminnasta. Tämä siis tarkoittaa etten ole oikeasti tehnyt kovasti gradun eteen, mutta jostain aivan ällistyttävästä syystä sain pienen armopalan. Meille, siis kaikille tuleville maistereille, myönnettiin viikko lisäaikaa. Tämähän tarkoittaa periaatteessa sitä että Daven ja Matt:in kanssa hummailu ei ollutkaan tuhlausta vaan ihan oikeaa lomaa, josta ei rokoteta. No tietystikkään tällä ei ole juuri muita kuin psykologisia vaikutuksia, sillä olenhan varannut oikolukian sekä gradun ohjaajan kanssa sopimani aikataulu on edelleen paikkaansa pitävä. Ja niin, alkaahan mulla työtkin tässä ihan kohta joten en oikeasti edes ehtisi mitään gradua viimeistellä vaikka nyt antoivatkin sen viikon. Mut kummiski. Ihan mukavan rentouttavalla tahdilla mennään. Olen arvioinut että gradu on suurinpiirtein valmis 2 viikon päästä, ja silloin sen voi lähettää ensin ohjaajalleni, ja sitten oikolukuun. Ja sitten siinä jääkin mukavasti aikaa painattaa koko homma ja käydä viemässä laitokselle. Nyt on siis loppurutistus edessä. Havuja perkele!

Näihin kuviin ja tunnelmiin, hiljenee blogini jälleen määräämättömäksi ajaksi.

Juu juu, elossa ollaan. Suomessa parhaillaan nautitaan kesasta. Palaan myohemmin paivittamaan viime kuukauden toimintaa. Watch this space

Olen lisaillyt kalenteriini kaikenlaisia paivamaaria. Jotkut niista ovat oikeasti tarkeita, jotkut ovat tavoitteita ja joitain voisi pitaa jopa haaveiluna. Aivan jarjetonta touhua on yrittaa jarjestaa elamaansa, ja kuvitella etta se menee, tai edes haluaisi menevan, niin kuin on kalenteriinsa ruksannut. Tavallaan ahdistaa se etta KAIKKI on menossa naimisiin, odottaa vauvaa, ostaa asuntoja ja hankkii koiria. Kaikki tietysti valitsee sellaisen elamanpolun kun itse haluaa, enka minakaan haluaisi kuunnella arvostelua valitsemastani tiesta. Olen nyt kuitenkin mennyt ja valinnut niin ettei avioliitto, perheen perustaminen, asunnonosto tai koiranhankinta tunnu kovin mielekkailta vaihtoehdoilta juuri nyt. Mielekkaalta sen sijaan tuntuu ostaa Berliini-opas ja innostua siita etta lomareissuun on aikaa enaa muutama viikko. Ja on myoskin jannittavaa ajatella asuvansa suurkaupungissa sitten syksylla. Ja ehka joku pieni reppumatka jonnekkin kauas olisi vihdoinkin mahdollista tehda. Jatko-opiskelukin tuntuu jannittavalta ja raikkaalta, joskin hieman yllatyksettomalta taalta gradumaailmasta katseltuna.

Eilen kaytiin pubissa tuolla lahikylilla. Kotiin pyorailtiin valaisematonta joenvarsipolkua, hieman hiprakassa. Tuli oikein sellainen olo, etta tama tallainen on tosi kivaa. Ajella kesailtana pyoralla, taydellisessa hiljaisuudessa ja katsella kun tahdet heijastuu joen pintaan.

Muistelo

Juttelin tuossa askettain yhden kaverin kanssa vankiloista. Sain kummallisen muistikuvan, tai oikeastaan tapahtumasarjan lapsuudestani. Pienena nimittain luulin etta lahes kaikkia ihmisia odottaa vankila jossain vaiheessa elamaa, eika se valttamatta ollut sen kummenpi juttu kuin vaikka hammaslaakarilla kaynti. Ajattelin vankilan olevan sellainen kalterihakki, jossa tarjoillaan vetta ja leipaa, ja jossa kuuluu miettia omia tuhmuuksiaan kunnes on parantanut tapansa. Siksi muistan monesti miettineeni, etta joutuukohan tasta kohta lahtemaan vankilaan. No, mieleeni tullut muistelo liittyy kesaiseen iltapaivaan joskus vuonna 1984-85 jolloin olin kavelemassa kauppaan isan kanssa. Kotoa lahikauppaan oli matkaa n. 500m. Muistan isan sylkaisseen jonnekkin pusikkoon, ja sita hetken mietittyani halusin kysya joutuuko isa kenties tuosta nyt vankilaan. Mutta, silla samalla hetkella kun olin kysymassa, joku isompi lapsi tormasi minuun pyoralla. Kaaduin maahan, mutta en kai ollut siita kovinkaan hakeltynyt, Tuon ikaisena pienet kompuroinnit olivat varsin tavallista, enka kai sen kummemin reagoinut, kunhan vaan nousin ylos. Koska isan mahdollisesti tuleva vankilatuomio oli viela mielessani, kysyin isalta etta joutuuko tuosta vankilaan.Isa sitten tietenkin luuli etta tarkoitin joutuuko pyoralla tormaillyt lapsi nyt vankilaan, joten vastaukseksi sain etta ei siita vankilaan joudu, mutta kylla pitaisi olla varovaisempi. Tasta tietenkin vedin johtopaatoksen, etta sylkaisysta ei ihan joudu vankilaan mutta aika lahelta se lain rikkomista liippasee. Taisi olla hieman hamaranpeitossa tuon oikean ja vaaran erottelu.

kriiiiks (sanoo mun keskushermosto)

Tulin tanne nyt ilmoittamaan etta olen aivan jarkyttavan stressaantunut ja hermostunut. Nyt on tainnut vihdoinkin iskea se gradu-ahdistus. Tuntuu ettei tassa koko hommassa ole mitaan jarjenhiventakaan, enka ole paassyt eteenpain kunnolla moneen viikkoon. Ahdistaa kamalasti olla nain suunnattomana, Koko kesa on ollut yhta stressia. Jatkuvaa paikasta toiseen muuttamista, tavaroiden kanniskelua milloin kenenkin nurkkiin yms. Tuntuu etten ole pystynyt keskittymaan kunnolla mihinkaan, vaan kaikki pitaa hoitaa kiireella.

Ostin eilen uuden kalenterin, koska nama akateemiset kalenterit menevat vanhaksi aina elokuussa. Ensimmainen asia, jonka aina merkkaan uusiin kalentereihin on ihmisten synttarit. Joten vaikka en juuri koskaan muista lahettaa kortteja, niin voin luvata etta ajattelen synttarisankareita ja tunnen huonoa omatuntoa siita etten ole muistanut. Oli aika kamalaa saada muistutus siita etta minakin taas vanhenen, Oli ihan kivaa viettaa synttareita siihen saakka kun taytin 25. Nyt olen jostain syysta kehitellyt itselleni ikakriisin, ja luulen sen pahenevan vuosi vuodelta,. En ole enaa parikymppinen vaan lahestyn kolmeakymmenta! Voi kamala.

Luulen etta olen ollut hieman surullinen siita etta aikani tassa kaupungissa alkaa olla ohitse. Ensiviikolla on kaverini valmistujaiset, ja sitten veljeni tulee tanne kylaan. Lahes heti sen jalkeen lahden Saksaan ja sielta sitten Suomeen. Sen jalkeen en palaa tahan kaupunkiin kuin ehka tapaamaan tuttuja. Hyvastejakin taytyy heitella ystaville ja tutuille, ja toivottaa hyvaa jatkoa elamassa eteenpain. Tuntuu niin kovin lopulliselta toivottaa hyvaa loppuelamaa. Ehka me jossain joskus taas tavataan. Eli kaikenlaista on tiedossa mutta kun tuo lopputyo... niin se pitaisi nyt saada jonkinlaiseen kuosiin tassa alle viikossa. SUPERAHDISTUS!

Gradusta ja muusta

Moi vaan. Viikot menee aivan alytonta vauhtia. Nyt on jo keskiviikko, ja koko viikon hommat rastissa. Ikavaa, mutta ei auta. On otettava taas harkaa sarvista ja naputeltava gradua kasaan. Kavin tanaan ohjaajan puheilla, ja han oli ihan tyytyvainen mun tyohon. Nyt on vaan irrotuttava tuosta teoriaosuudesta ja alettava metodologian kanssa. Se vahan kauhistuttaa, koska menetelmani muistuttavat lahinna palapelia, kuin mitaan vakavastiotettavaa tutkimusta.

Aamun alkajaisiksi kavin taas elektromagneettisessa tutkimuksessa, ihan vapaaehtoisesti. Tasta ilosta maksetaan hieman rahaa. Tutkimuksesta sain taytettavakseni seurantalomakkeen, jota pitaisi tayttaa tanaan tunnin valein, ja huomisesta eteenpain kerran paivassa. Sen lisaksi huomenna menen taas (palkka)toihin, ja toita on luvassa myos ensiviikoksi. Joten talous on kohenemaan pain.

Ei muuta raportoitavaa joten jatkan valokuvilla.


Brititko muka tunnettuja mainiosta huumoristaan?


Poijjaat heittelemassa leipia


Meitsi ihan ku Carrie Bradshaw (juomassa cosmopolitania) tosi so-six-years-ago! Mutta wanhalle annetaan anteeksi, etta yrittaa olla cool. (Voinko koskaan tottua siihen etta naytan valokuvissa aina aivan k-a-m-a-l-a-l-t-a?!)


Keltaisia ruusuja.

Daven Synttarit!

Tanaan ollaan vietetty Daven synttareita. Aamulla lahdettiin Harwichiin kaveriporukalla, ja syotiin aamiaista merenrannalla. Mukaan oli varattu suklaacroissantteja, appelsiinimehua ja jaakahvia. Kaveltiin kaupungilla lounasaikaan saakka. Totesimme Harwichin olevan liian 'posh' meidan makuun, joten ajelimme kunnolliseen tyovaenluokan merenranta kohteeseen: Clacton-on-sea:iin. Siella tietenkin suuntasimme paikalliseen 'kasinoon'. Ne ketka eivat tata brittilaista merenranta kohde (seaside resort) kulttuuria tunne niin tervetuloa vaan katsastamaan koko Etela- ja Ita-Englannin rannikot! Se on jotain aivan uskomatonta! Siella kasinossa vaihdoimme 2 puntaa isoon lajaan 2 pennisia, jotka olivat varsin kuumaa valuuttaa. Halusimme pelata ainoastaan sita pelia jonne laitetaan kolikoita, ja ne sitten tyontavat kolikkolajaa eteenpain, kunnes lopulta sielta tipahtaa lisaa pelirahaa. Taman pelin ideahan on se, etta jatkuvasti nayttaa silta etta ihan just nyt sielta tipahtaa se jattipotti (2 pennisia, vau!) ja niipa sinne sitten pudottelee rahaa aikamoisessa hurmoksessa. Ei me tietenkaan voitolle jaaty, jos lopulta tipauttamamme merirosvorintmerkki ei ollut 2 puntaa arvokkaampi (tuskin oli). Mutta hauskaa se oli kuitenkin. Reissu kuitattiin kirkuvan punaisella makkaralla ja lotkoilla ranskiksilla.

Nyt ollaan hieman lepailemassa ennen iltaa, jolloin mennaan tietenkin pubiin. Laitan kuvia ja raporttia siita sitten myohemmin.

Uusinta Hottia

Tee oma Simpson tyyppi taalla !

(tulipa siita pieni, miksi?)

Kavin eilen taas Lontoossa. Tallakertaa loysinkin sen paikan jonne menen toihin syksylla. Alkujaan, suunnitelmat menivat hieman hatariksi siella tapahtuvien muutosten takia, enka ollut lainkaan varma haluanko ottaa tyon vastaan. Mutta nyt sain keskusteltua ihmisten kanssa ja kaikki nayttaakin nyt taas ihan lupaavalta. Paikka on aivan keskustassa, ja toivon etta tasta tulee hyva ja mienekiintoinen kokemus. Asunnon etsinta on meneillaan. Vuokrat ovat aivan mielettoman kalliita Lontoossa, mutta se on sellainen asia jolle mina en voi yhtaan mitaan ja jossainhan sita on asuttava, joten yritan tyontaa negatiiviset ajatukset muualle ja katsella jotain luukkua.

Eli lyhyesti, eilinen oli suuri helpotus.

Tanaan taas gradun kimppuun, jee!

Eilen kohtasin kaksi takapakkia. Ja sellainen kirpaisee hieman seka lamaannuttaa. Olen tietenkin tottunut siihen etta valilla mennaan ylos ja sitten tullaan raminalla alas. Olin kuitenkin hieman itsesaalinen, ja kirjoitin postauksen (jota luojan kiitos en julkaissut) etta olisiko kenties sittenkin helpompaa ostaa se omakotitalo jostain sieluttomasta lahiosta, valkoisella puuaidalla ymparoityna tietenkin. Ja pihalle se farmari volvo ja vaimon 'kauppakassi'. Mutta onneksi Suomen laatulehdisto antaa oivaa laaketta moiseen mielenvikaisuuteen.

Iltasanomat:

Piritta ja Niklas Hagman esittelivät neljän kuukauden ikäisen Lukas -poikansa viikonloppuna Bermuda-tennisturnauksessa Helsingissä. Äitinsä silmät ja isänsä hiukset saanut vaalea pikkupoika katseli rauhallisena, kun isä pelasi massakentällä muiden NHL-pelaajien kanssa. - Lukas on tosi rauhallinen, oikein sellainen hymypoika. Olemme tainneet molemmat olla pienenä ihan samanlaisia, Piritta muisteli. Tuuheatukkainen poika on itkeskellyt vain muutaman kerran, ja silloinkin Piritta on ollut huolissaan. Nyt hän uskoo, että pikkumiehelle saattaa olla tulossa hampaita. - Lukas itkee niin harvoin, että heti mietin, mikähän on vialla, kun itku tulee. Elokuussa koko perhe muuttaa Helsingin Töölöstä Espooseen. Lukasia odottaa uudessa kodissaan vaaleansininen huone. - Siellä on myös vaaleanpunainen huone valmiina, joten toivomme varmaan sitten seuraavaksi tyttöä, Piritta nauroi.


Aaaaerrrggghhh! Tuossa 'uutisessa' on niin paljon paskaa, etten viitsi alkaa sita edes ruotimaan. Onneksi ei tarvitse olla naimisissa jaakiekkoilijan kanssa.

kieliopista

Kehitin tassa joutessani (siis odotellessani ohjaajani tapaamista) kiinnostuksen Suomen kielioppiin. Taisin nimittain juuri asken, ensimmaista kertaa elaissani, taivutella verbin pontentiaalin preesensin aktiivi-muotoon. Aikamoista. Tai siis en tieda meniko se edes oikein. Mutta joka tapauksessa kirjoitin vastauksen eraalle Helsingin yliopiston professorille :
Otan yhteytta ***** ********, han vastannee kun palaa lomalta. Saa korjata!

kello + radio

Hyvaa Huomenta! Tanaan nayttaakin olevan mielenkiintoinen uutispaiva.

Joku aika sitten sain kaveriltani uuden kannykan. Niin, mina siis olen se tyyppi joka ei ole talla vuosituhannella ostanut itse yhtaainoatakaan kannykkaa, vaan olen perinyt isan tai Daven vanhoja puhelimia. Tahan mennessa myos jokainen kannykkani on ollut Nokia. Nyt kuitenkin kavi niin ihanasti, etta sain kannykan joka on Sony ja jossa on kamera (!!!) ja radio (!!!). Aluksi tunsin hieman oksetusta, silla vanha puhelimeni toimi ihan hyvin (mita nyt naytto sumeni aika ajoin eika akkukaan oikein paivaa kauemmin kestanyt) enka olisi nyt kovin akuutisti tarvinnut uutta puhelinta. Tuli vahan sellainen materialisti-kapitalisti paskapaa olo. (niin ja olen lukenut viimeaikoina Bauman:ia ja tunnunstus yhteiskuntaa (confession society), siksi tama selittely taalla).

Olen myos elamassani omistanut muutaman kerran kelloradion. Tunnen syvaa inhoa aamuista minaani kohtaan, jolloin mika tahansa toiminto hidastuu (mukaanlukien aivotoimintani) seka mieleni on hieman rajahdysaltis. Olen kaveleva esimerkki protestanttisen tyoetiikan epaonnistuneesta sosiaalisesta konstruktiosta. Mielestani aamuisin klo 7-9 minun kuuluu olla syvassa unessa. Mutta, jos ja kun tassa maailmassa on meidan valilla herattava noina tunteina, on kelloradio mielestani armeliain ja pehmein keino. Ensin unen lapi tulee pieni napsahdus ja sitten virkea aani herattaa kunnolla. En mielellani heraa mihinkaan muuhun kuin ihmisten aaniin, en haluaisi kuulla musiikkia heti ensitoikseni.

Ja nyt, uuden kannykkani myota, olen saanut taas nauttia kelloradio herayksista. Ja tanaan sitten kuulin etta Alan Johnston on vapautettu! Voiko ihanammin aamu enaa alkaa/ onko ihanampaa aamua kuin taa/ silmat kun ma aukaisen seka ulos vilkaisen, nousemista tahdon pitkittaa/

pommeja ja rajahdyksia

Kauheita uutisia Lontoosta! Tuonne hulluteenko mun on muutettava parin kuukauden paasta?!

Tanaan olen ollut pitkasta aikaa hieman ahkerampi gradun teossa. Sain vihdoinkin hommattua sellaisen kirjallisuusluettelo -ohjelman, jonka voi katevasti liittaa kirjaston tietokantaan ja sielta sitten saa poimittua helposti kaikki lahteet. Tuo lahteiden yloskirjaaminen onkin ollut yksi raivostuttavimmista jutuista tata tyota tehdessa. Lukeminen tuntui hieman takkuiselta, jotan keskityin vaan lukemaan omia kirjoituksiani. Valilla tuli kylla sellainen olo, etta mita ihmetta ma olen tuollaista roskaa kirjoittanut. Aikamoinen itsekritiikki paalla naita kirjoituksia tulee luettua. Onneksi huomenna saan hieman objektiivisemman mielipiteen, silla minulla on tapaaminen ohjaajan kanssa. Lupasin lahettaa version ensimmaisesta kappaleesta, sinansa se kylla onnistuu mutta tamanhetkinen kappaleenjako on sellainen etta ensimmainen kappale on melkein 12 sivua pitka, ja toinen on 3 sivua pitka. Vahan ehka havettaa huomenna.

Muutto alkaa sujua jo rutiinilla. Tuntuu melkein kuin olisin muuttomies, paitsi etta muutan ainoastaan omia tavaroitani (ja etta olen nainen (biologisesti ainakin)).

matkalaukkuelamaa

Viimeiset paivat ovat olleet tosi raivostuttavia. Lauantaina herasin Daven kampusasunnolla siihen etta siivoja koputti oveen ja sanoi etta meidan on nyt lahdettava tasta kampasta 20minuutin sisalla. Tama siksi koska meidan vuokrasopimus loppui, mutta me luultiin etta kamppa taytyin olla tyhjana puoleenpaivaan mennessa. Luutiin vaarin, koska avainten palautus oli klo 10. Siina me alettiin sitten kamalassa kiireessa pakkaamaan loppuja kamoja. Autollinen kaveri oli taas pyydetty hatiin, mutta hanellekkin oli annettu tieto klo 12, joten monen soittoyrityksen jalkeen Daven oli lahdettava pyoralla taman kaverin kampalle herattelemaan. Silla aikaa mina pakkasin, kannoin, raahasin ja kiroilin. Ei ollut mukavaa ollenkaan!

Sitten Dave ja kaveri tulivat ja saatiin auto pakattua. Koska tama oli jo kesan toinen muutto, on tavaraa taytynyt pakon edessa karsia, antaa pois ja myyda. Mutta taas kerran tassakin muutossa sai huomata etta aivan liikaa roinaa meilla on viela messissa. Muuton jalkeen vein muuttajat lounaallee halpaan kiinalaiseen ravintolaan, jossa myydaan mun lempijalkiruokaa eli Sagoa.



Se on sellasita jannaa riisipuuroa kookosmaitokastikkeessa. Tai ei se oikeastaan ole yhtaan puuromaista, lahinna se on keittoa. Sellaista sinertavan-lapikuultavan maitomaista lienta jossa lilluu helmennakoisia riiseja. No tuokin esittely meni hieman pieleen! En mina osaa sita nyt paremmin kuvailla. Katsokaa tuosta kuvasta. Vaikka ei se nyt tuossakaan niin herkulliselta nayta. Vuokrattiin illaksi viela Saturday Night Fever, jonka jalkeen vasyneet muuttajat painuivat untenmaille.

Sunnuntai oli taas sunnuntai, enka juuri muuta tehnyt kuin purkanut tavaroita, heittanyt roinaa roskiin tai vaihtoehtoisesti kierratyslaatikkoon. Saatiin 6 pahvilaatikkoa supistettua kahteen, jotan kylla kai siina jotain tuli aikaan saaduksi. Olinkin illalla sitten niin kipea ja vasynyt kaikesta stressista etten voinut juuri muuta tehda kuin nukkua. Onneksi seuraavalle paivalla oli tiedossa mukavaa ohjelmaa, eli matkustelua Canterburyyn Kentin laaniin. Davella oli siella tapaaminen oman ohjaajansa kanssa ja iltapaiva vietettiin historiallista ja kaunista kaupunkia katsellen. Ja tiistaina eli tanaan, olikin sitten taas edessa MUUTTO. Siis voi perhana sentaan, eiko tama koskaan lopu!?

Nyt ei kylla tuu mitaan tasta tyonteosta

Terveisia Brightonista! Tuosta tulevaisuuteni kotikaupungista (tama siis post-lontoo elamanvaihe). Sain kutsun konferenssiin sinne, ja tietenkin oli mentava. Mika mahtava tilaisuus tavata laitoksen tyyppeja ja etenkin tulevaa ohjaajaa. Me tietenkin myohastyttiin ensimmaisesta paneelista, joten paatettiin menna aamupalalle kampukselle ja muutenkin hieman katselemaan ymparistoa. Taytyy sanoa etta tuleva yliopisto on ainakin noin visuaalis-esteettisesti miellyttavampi kuin tamanhetkinen.

Konferenssi oli yhta sosiologian professorin elakkeelle siirtymista varten jarjestetty juttu, mutta osallistujina oli aika isoja nimia. Oli siis tosi mielenkiintoista seurata paneeleja. Aiheena oli tuon kyseisen proffan elamantyo ja akateemiset kiinnostuksen kohteet. Mukana oli paljon esitelmia sosiaalisesta stratifikaatiosta, post-kommunistisesta euroopasta ja kosmopolitanismista. Eli tosi jannittavaa ja mielenkiintoista. Juttelin myos vaitoskirja aiheestani tulevan ohjaajani kanssa, ja paasinpa kertomaan siita muillekkin tyypeille. Nyt tama kaikki alkaa tuntumaan jotenkin todellisemmalta.

Tilaisuuden jalkeen mentiin tietenkin Brightonin keskustaan, mutta mieli oli niin taynna asioita ja puitavaa, joten paadyttiin vaan kavelemaan edestakaisin sita pitkaa rantaa. Oli kaikenkaikkiaan mahtava ja minulle henkilokohtaisesti, tulevaisuudellisesti ja akateemisesti tosi tarkea. Etta semmoista.

dii di di di di, di diid di di di dii

Terveisia Lontoosta! Oli tosi kiva reissu. Otin kaksikerrosbussin asemalta, jolla matkustin ita-Lontoon poikki keskustaan. Loysin sen alueen jossa tulen olemaan toissa syyskuusta alkaen, mutta en loytanyt sita toimistoa. Tama ehka siksi, etta vaikka katsoin kartasta niin en enaa paikanpaalla muistanut missa se paikka olikaan. Sen sijaan nain telkkarikaupan telkkarista etta Gordon Brown on palaamassa Downing streetille 45min kuluttua. Otin metron Green Park:iin ja kavelin sielta kuningattaren linnan ohi ja kohti Downing Streetia. Siella oli tietenkin paljon ihmisia, katsomassa kuinka Britannian uusi paaministeri saapuu edustusasuntoonsa. Olen puhunut Browista ja Blairista niin paljon viimeaikoina, etten jaksa nyt tanne alkaa kertomaan mita mielta mina tasta kaikesta olen. Tarkeintahan tietenkin on ettei konservatiivit ole vallassa!

Downing streetilta kaveltiin SoHoon syomaan. China Towninsta loytyi sellainen ihana vietnamilainen paikka, joka toimi hieman samalla ajatuksella kuin tapasbaari, eli pyota tilattiin tayteen pienia annoksia. Mina tilasin paljon ayriaisia ja kalaa, ja voi etta oli ihanaa ruokaa! Lontoossa on niin mukavaa kayda, siella on aina jotain sellaista jota en ole koskaan nahnyt ja kokenut. Olen niin innoissani etta pian paasen kokeilemaan asumista siella.

VAPAAPAIVA!!! viiiuuu viiiuuuu

Hahahaaa!!! Tanaan on vihdoinkin kauan odotettu vapaapaiva ja meitsi suuntaa nyt Lontooseen. Aloitin vapaapaivani oikeastaan eilen illalla, jolloin kaytiin Daven kanssa syomassa oikein ravintolassa ja myohemmin tavattiin kavereita pubissa. Nyt kuitenkin valittiin pubiksemme sellainen tosi groovy ja soulfunk paikka nimeltaan What? Siis sellainen paikka jossa on upottavat nahkasohvat ja kaiuttimista kuuluu sellaista modernia soulmusiikkia. Lopuksi kaveltiin kotiin, koska molempien maarut olivat niin taynna. Gradu on menossa ihan hyvin, muuten en uskaltaisi mitaan vapaapaivia pitaakkaan.

Lontoossa aion menna visiteeraamaan tulevaa tyopaikkaani, seka joku museo/taidepjajays olisi myos tosi kiinnostava. Daven synttarit on lahestymaisillaan, joten lahjaakin pitaa katsella. Dave eilen vinkkasi etta han haluaisi kovasti sellaisen tosi harvinaisen vasenkatisten telecaster kitaran. Oli kuulemma ihan tietty soitin mielessa eika hintakaan ole kuin 500 puntaa! Siis tosi halvat lahjaideat mielessa. Mielellani mina ostaisin vaikka stratocasterin, mutta ei kelan opintotuilla ole varmaan tarkoituskaan tuollaisia lahjoja ostella. Jos muistan niin otan kameran mukaan, jotta saadaan hieman varia tanne blogiin.

Hyvaa keskiviikkoa!

10 000

Olipas taas harvinaisen rupsahtanut sunnuntai. Onneksi kello on vierahtanyt eteenpain niin etta tata paivaa voi kutsua jo maanantaiksi. Eli nyt on maanantai. Ja edessa on ihana, kokonainen viikko. En jaksa nyt uuvuttaa teita tylsilla gradujutuillani (vaikka ihan tosi, mulla ei juuri muut asiat nyt pyori paassa). Voin kertoa vaikka sellaista etta taalla on alkanut BigBrother, joka on kylla aika kamalaa seurattavaa. Mutta, eihan tama voi olla kiinnostavaa kenellekkaan joka ei sita paase seuraamaan! Voisin kertoa kavereistani ja viikonloppuisista ruokajuhlista mutta ei sellaisten lukeminen voi mitenkaan olla mielenkiintoista kenellekkaan, silla kukaan ei ole tavannut ystaviani taalla.

Voin ehka kertoa sellaista, etta olen koettanut miettia minkalaista oli olla ala-asteella. Tiedan, ilman miettimista etta se oli tosi kamalaa. Olin yksinainen ja eristaytynyt, enka ymmartanyt miksi minun yhtakkia odotettiin olevan reipas ja rohkea. Miksi lasten pitaa olla reippaita? Miksi on jotenkin hyva asia olla ulospainsuuntautunut? Varsinkin, jos ulospainsuutautuneisuus sotii taysin vastaan omaa mielikuvaa itsesta. En siis koskaan oppinut olemaan sellainen kuin kaikki odottivat minun olevan. Oli ahdistavaa, kun tiesin etta petin muiden odotukset kun en oikein osannut kayttaytya siella luokkahuoneessa. Suurimmaksi osaksi katselin varmaan ulos ikkunasta tai piirtelin kuvia vihkoon. Ei sellaista kaytosta voitu mitenkaan koulussa hyvaksya. Ala-astetta kesti 6 vuotta ja tuli yla-aste. Mina raukka yritin kovasti uudelleenluoda itseani, mutta taas kerran jain roolini vangiksi, ainakin hetkeksi. Kun seitseman vuotta elamasta kuluu alisuoritumiseen, noyryyttamiseen ja nakymattomyyteen, niin viimeistaan kai sitten murrosiassa kaikki se turhautuminen tulee esille. Olinkin sitten teinitytto, ihan koko rahan edesta! Se oli hieman vaikeaa siella keskiluokkaisessa lahiossa, jossa ystavavaihtoehtoina oli 'kunnon tytot' tai 'luuserit'. Muiden silmissa olin varmastikkin luuseri, vaikka sekaan ei oikein tuntunut omalta itselta. Jos joku olisi ala-asteella kertonut, etta on ihan hyva juttu olla hiljainen ja ujo ja antaa aikaa opetella olemaan luokassa niin kenties ikavuodet 14-21 olisi sujunut muunlaisissa tunnelmissa kuin itsemurha viesteja kirjoitellen ja jatkuvasti miettien kuinka kamalaa elama on. Viime kevaana, bussimatkalla Helsingista Espoon lahiohelvettiin, kerroin kaverilleni kuinka vaikeita nuo vuodet oikeasti minulle olivat, sain vastaukseksi tuhahduksen ja ilmoitusluonteisen asian 'mulla oli ainakin tosi kivaa'. Luojan kiitos paasin pois Espoosta, niista ympyroista ja kaikesta mita elama siella olisi minulle tarjonnut.

Tuo kymppitonni tuossa otsikossa, tarkoittaa sanojen maaraa jonka rikoin tanaan gradua kirjoitellessa. En voi olla muuta kuin aivan superonnellinen etta elamani lahti menemaan toiseen suuntaan kuin milta se lahtokohdistaan naytti.

Juhannus update

No onpas iloista luettavaa Suomen juhannusuutiset! 10 kuollut, vakivaltarikoksia ja ratti-ja ruorijuoppoutta. Kummallisin oli kuitenkin tama, ja nyt aion viilata pilkkua koska tama oli niin rumasti uutisoitu. Iltasanomissa kerrottiin Raumanmeren juhannuksesta, jossa Juhlilla sattui myös kaksi raiskausta. Vai sattui?!? Ihan vahingossa vaan tapahtui, tosta noin vaan??!! Oksettavaa!

Meilla ei ollut mitaan kummenpaa juhannustoimintaa taalla. Juhannuksen kunniaksi annoin itselleni kuitenkin 2 vapaapaivaa gradun teosta. Torstaina oltiin kaverin luona ruokajuhlissa, jossa menussa oli chorizo-kidneypapu taytteisia tortilloija, seka turkkilaisen ystavan tekemaa valkopapupataa pilau riisin kanssa. Tallaista proteiini pommia saikin sitten sulatella pitkalle perjantai-iltaan, silla nalka ei tullut koko seuraavana paivana. Perjantaina pidettiin taas ruokajuhlia, mutta tallakertaa mina olin puikoissa ja kokkasin aurinkokuivattutomaatti-punainen pesto- mozzarella -marinoitua lohta grillattuna, uusien perunoiden (tilli-voisula kastikkeella) ja salaatin kanssa. Hyvin upposi ja sain jopa kehuja.

Lauantaina olinkin sitten taas tyon aarella ja luin Margaret Archeria. Ystavani pyysi minua jokin aika sitten lukemaan ja ymmartamaan morphogenesiksen ja autopoiesiksen eron (joo, s-tieteissa kaytetaan valilla naita biologiasta tulevia sanoja, selvittamaan jonkin jutun rakennetta) Luhmanin systeemiteorissa. Onneksi se piti silloin opetteleman, silla nyt jouduin itsekkin lukemaan morphogenesiksesta ja strukturaatiosta, eli naista Archerin jutuista. Ei ihan my cup of tea, ja tuskin tulen sita gradussani kayttamaan. Olen nyt hieman hermoraunio taman gradun takia, tuntuu ettei se nyt mene mihinkaan suuntaan. Toivottavasti tama on nyt jotain lomaltapaluu ankeutta, jospa tanaan tuntuisi hieman jarkevammalta. Nyt on alkanut ihan oikeasti ahdistaa myoskin se etta on kesa ja taalla on ihan paskat ilmat. Joka paiva sataa ja tuulee niin kylmasti etta on pakko kayttaa housuja ja kenkia! En kesta myoskaan enaa tata paikallaan oloa, joten ensviikon vapaapaivana menen Lontooseen. Jos silloin sataa, niin se on kylla suuri vaaryys.

Juhannus, jussi ja mittumaari

Taalla ei juhlita juhannusta, eika mulla ole mitaan tekemista talle viikonlopulle. Aurinko paistaa, ja on kivaa ja lamminta ja haluttaisi grillata, mutta kaikki muuta on ankeita ja tyointoisia. Itse lahetin ensimmaisen version teoriaosuudesta ohjaajalle tanaan, ja siten lupasin itselleni pitaa vapaapaivan. En ole oikeastaan tehnyt muuta kuin kaynyt lenkilla ja pitkalla kavelylla ja sitten olen nukkunut. Olen ollut hieman stressaantunut viimeaikoina eli nukkuminen on ollut hieman sita sun tata.

Mutta nyt yritan tasta virkistya ja ehka koittaa keksia jotain rentouttavaa tekemista illaksi. Hyvaa Juhannusta vaan kaikille ja nauttikaahan Suomen kesasta!

Ujous on voitettavissa?

Mullei oo nettia nyt, joten paivitykset on hieman harvassa.

Taman viikon olen vaan lukenut ja kirjoittanut. Teoria osuus on ihan tosi pikapikaa valmis ja olenkin nyt lueskellut metodologia juttuja, ja sita myoten paasen pian juttelemaan siita miten aion taman tutkimuksen oikein tehda. Lievaksi ongelmaksi muodostui eilen se, etta kaiken taman lukemisen paatteeksi, olen hukannut tutkimuskysymykset! Siis koko gradun suola ja sokeri on se etta mina esitan ongelman, jonka luulen voivani ratkaista ja nyt sitten olen mennyt ja loperrellyt kaikenlaisista asioista maan ja taivaan valilla ja unohtanut vedella punaisia lankoja tutkimuskysymyksiin. No, sattuuhan sita. Katsotaan mita ohjaajani sanoo.

Ei mul tas nyt muuta. Paitsi etta mua on alkanut todenteolla oksettaa kaikki sellaiset kirjat jotka neuvoo miten meidan pitaisi tassa maailmassa kayttaytya.

p.s miksei mun paivitykset nay?

Yolla satoi oikein kaatamalla, ja nyt ulkona on ihanan raikasta. Ja kaikenlisaksi on maanantai! Voiko viikko enaa paremmin alkaa?! Olen seurannut sivusta yhden kaverini karsimysta heinanuhan takia. Kamalaa aivastelua, niiskuttamista ja silmien kirvelya koko kevat. Viime oinen sade taisi olla siunaus tuolle ystavalleni, silla han tekstasi heti aamun koittaessa etta nyt mennaan lenkille, kun vihdoinkin paasee. Lenkin jalkeen sain tiedon meilitse, etta loputkin esseet ovat palautuneet toimistoon. Ja siten kavin hakemassa koko yliopistourani korkeimman arvosanan! Vahanko hulppeaa! Kyseessa oli kvantitatiivinen kurssi jota inhosin sydanjuuriani myoten (ne, jotka koskaan joutuvat temppuilemaan SPSS ohjelman kanssa tietavat mista puhun) ja esseeseen suhtauduin harkaa sarvista -asenteella.

Touhukkas aamuni kaantyi juuri iltapaivan puolelle ja nyt olenkin matkalla kirjastoon. Muutama kappale on luettavana talle paivalle, ja josko sitten tana iltana saisin kirjoiteltua ensimmaisen valmiin kappaleen gradusta. Sen valmistumisen myota, paasen vihdoin siirtymaan uuteen lukemiseen ja aiheeseen. Eilen tokkaisi ensimmaisen kerran hieman pahemmin, tuli hetkeksi sellainen olo etten varmasti koskaan selvia tasta ja olen asettanut aivan liian korkeat tavoitteet.

Hyvaa sunnuntaita

Sunnuntai... en viitsi edes aloittaa joka viikkoista marinaa siita kuinka ankeita sunnuntait ovat!

Ollaan nyt nukuttu kaksi yota tassa kampus asunnossa. Ihan hyvin on mennyt, mutta luulen etta pienenpaan asuntoon (lue: yksi 10 nelion huone meille ja 3 vessaa ja keittio jaettava 12 muun ihmisen kanssa) muuttaminen on parisuhteen kannalta erityisen hankalaa. Ollaan me ennenkin naissa rotanloukuissa asuttu, mutta kun se oli vaan niin mukavaa kun oli oma vessa ja keittio, ja tilaakin vahan enemman. Jos en olisi asunut Englannissa nainkin kauaa, en varmasti suostuisi tallaiseen asuntoratkaisuun. Mielestani on aivan kusetusta maksaa 70 euroa viikossa tasta laavasta, mutta halvempaa ei ole olemassakaan ja toisaalta tata hupia kestaa vain noin 1.5 kuukautta. Sitten katsellaan minkalaiseen laavaan me Lontoossa muutetaan. Pakko lopettaa tama, koska muuta alkaa ahdistamaan. Ainiin, pakko viela mainita etta meidan eilen ostama leipa on kadonnut tuolta yhteiskeittion kaapista, eli tastalahtien kaikki ruoka on pidettava
omassa huoneessa. Jee!

Ja sitten ihan muihin asioihin eli graduun. Eilen sain vihdoinkin taas hieman kirjoiteltua. Nyt alkaa olla kaksi ensimmaista kappaletta viimeistelya vaille valmiita. Kirjoittelen sita erissa, niin etta olen aloittanut jo monta kappaletta ja kirjoittelen niita sita mukaa kuin luen tai keksin jotain uutta. Nyt kun olen kampuksella, niin opiskelu sujuu ehka hieman paremmin nain sunnuntaisin, kuin kaupungilla. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin se, etta huomenna on maanantai! Ja
toivottavasti ensi viikko ei hulahda samalla tavalla ohi kuin tuo viimeksi eletty viikko.

Ihan kamala viikko

Onneksi on ohi tama viikko.

Tiistai: Menin aamulla meidan laitoksen seminaariin, jossa tutkijat esittelivat tekemisiaan. Erityisen kiinnostava oli sellainen paneeli jossa Rob Stones (laitoksen pomo) ja Ewa Morawska (Znaniecki:n entinen oppilas!! Vahanko mieletonta!?) keskustelivat etnografian ja strukturaatio teorian yhdistamisesta. Mun mielesta on aina tosi mielenkiintoista kuinka mikro ja makroteoriat saadaan yhdistettya. Itsekin ajattelin tulla maailman kuuluisaksi sosiologiksi kehittelemalla tallaisia teorioita.

Seminaarin jalkeen menin elektomagneettiseen tutkimukseen, johon olin lupautunut osallistuvani. Taalla meidan yliopistolla varvataan jatkuvasti ihmisia kaikenlaisiin tutkimuksiin, yleensa ne ovat psykologisia ja niin taisi olla tamakin. Osallistun naihin juttuihin yleensa siksi etta muutaman tunnin koekaniinina olosta saa yleensa noin £10, joka on opiskelijalle ihan mukava taskuraha. Tama elektromagneettinen tutkimus oli varsin hauska! Sen tarkoitus oli tutkia kuinka erilaiset radio- ja muut sahkoaallot vaikuttavat ihmiseen. Tutkimuksen ajan mina istuin sellaisessa aanieristetyssa huoneessa, jossa oli keskella tuoli ja vastapaata valtava telkkari. Ennen testin alkua, tutkija mittasi verenpaineeni ja teki muutaman muistitestin. Sitten mina istuin siella testihuoneessa ja katselin luontoelokuvaa ja aina valilla piti tayttaa kaavake jossa kysyttiin vointia, kuten onko paansarkya tai muuta. Testin lopuksi mitattiin taas verenpaine ja keskittymiskyky jne.

Gradua tuli kirjoiteltua hieman, mutta suurimmaksi osaksi mietin kuinka saisin fenomenologian (Husslerin perinteenmukainen) ja hermeneutiikkan ajatuksia sovellettua tahan omaan tyohon..

Keskiviikko: Aamulla oli tapaaminen gradun ohjaajani kanssa. Juteltiin hieman aikataulusta ja muusta sellaisesta. Sain myos palautetta tutkimussuunnitelmastani. Ohjaajani sanoi etta teoriaosuus nayttaa olevan hyvalla mallilla, ja etta enenpaa ei lukemista kannata tassa vaiheessa ottaa. Ensimmainen versio teoriaosuudesta on valmistautumaisillaan ja metodologia osuus on myos ihan mukavasti lahtenyt kayntiin. Vielakaan ei siis ahdista!

Tapaamisesta lahdin suoraan tapaamaan Davea ja Felixia jotka olivat sillavalin vuokranneen pakettiauton! Silla huristeltiin meille ja alettiin kasaamaan laatikoita pakuun. Pojat olivat jo aamupaivalla muuttaneet sangyn, sohvan, kirjahyllyn ja telkkaritason Felixille, ja muut huonekalut kierratyskeskukseen. Kampassa oli siis enaa jaljella pahvilaatikoita taynna kirjoja, vaatteita, keittiojuttuja ja kaikkea muuta mahdollista. Naita kamoja lahdimme sitten viemaan ystavani Matt:in vanhempien kotiin Wickfordiin. Sinne on sellainen 45min ajomatka taalta meilta. Matt:in aiti tarjosi lounasta. Uskomatonta ystavallisyytta! Ottaa 6 pahvilaatikollista tavaroitani niiden kotiin sailytykseen ja viela tarjota lounasta!

Kotona odotti viela kaikenlaista sekalaista roinaa ja muutama pahvilaatikko. Siivosin keittion ja vessan ja aivan rattivasyneena mentiin Felixille yoksi. Ei siis ajatustakaan gradulle.

Torstai: Aamulla mentiin kaikki yhdessa kuuntelemaan mun gradunohjaajan esitelmaa laitoksen seminaariin. Olisin halunnut jaada koko paivaksi kuuntelemaan muidenkin esitelmia, mutta muutto odotti muuttajaa. Yliopistolta mentiin Daven kanssa kotiin siivoamaan ja iltapaivalla Felix tuli autoinensa hakemaan loput tavarat jotka paatyivat taas muutamaan eri osoitteeseen. Viiden aikaan illalla kamppa oli vihdoin ja viimein saatu tyhjaksi ja puhtaaksi. Ja minnekkas muuallekkaan kuin pubiin, me siita jatkettiin. Siella tapasin Troelsin ja Matt:in ja ilta jatkui mukavasti pilkkuun saakka (joka taalla siis tulee klo 23). Mentiin taas Felixille yoksi, koska valiaikainen kampusasuntomme oli niin taynna laatikoita ja muuta kamaa ettei sinne mahtunut nukkumaan. Eli taaskaan ei mitaan opiskelua!

Tama asuntohomma on hieman mutkikas monestakin syysta. Daven kampusasunto on taman kuun loppuun saakka ja mina asun kaverini kampassa (joka on tyhjillaan muutaman viikon). Heinakuun 3. paiva saadaan uusi kamppa kampukselta jonne muutetaan yhdessa. Ma en jaksa kylla yhtaainoataan muuttoa enaa mutta ei tassa nyt juuri muu auta.

Jossain vaiheessa tata hullua viikkoa sain iloisia uutisia! Minua pyydettiin tyohaastatteluun sinne yliopistoon jonne sain sen vaitoskirjapaikan. Sielta ilmoitettiin etta he etsivat opettajia ensimmaisen vuoden sosiologian opiskelijoille, ja tahan hommaan yleensa varvataan jatko-opiskelijoita. Se tapaaminen olisi ollut nyt. Mutta arvatkaapa vaan kuinka meitsille kavi? No, selkahan se tietysti katkesi muuton yllattaessa ja nyt olen kykenevainen hienovaraiseen ja varovaiseen liikuskeluun muutaman metrin sateella. Makaan nyt sangyssa kirjoittamassa tata, ja koin asken aivan valtavan tuskantunteen kun kurkotuin ottamaan karkkia tuosta poydalta. Etta sellaista, kiva kun on tallainen paskaselka.

Hah! Selvisinpas!

AAAAaaahhhhhh vihdoinkin on maanantai! Selvisin viikonlopusta jotenkuten ja nyt olen valmis uuteen, raikkaaseen viikkoon. Perjantaina menin kuin meninkin tuohon paattajaisjuhlaan. Ensin grillailtiin ja sitten istuskeltiin tuolla kampuksella satojen muiden opiskelijoiden tavon. Tavallaan kamalan haikea ilta, silla hyvastelin monta ihmista joita en ehka koskaan tule enaa tapaamaan. Haikeita jaahyvaisia ja muuta surullista, mutta samalla ihan mukavaa yhdessaoloa. Lauantai olikin sitten aivan taysin turha paiva. Ajeltiin porukalla rannalla syomaan fish&chipsia, joka siis oli lauantain ainoa ei turha juttu, ja illalla en jaksanut opiskella yhtaan. Jaksoin vaan maata sangyssa ja olla vaysnyt. Sellainen tuntuu tassavaiheessa aivan mahdottomalta ajantuhlaukselta.

Sunnuntaina sentaan menin kampukselle ajoissa ja sain edes hieman luettua. Tosi illalla oli taas jaahyvaisillallinen tiedossa, joten kirjoittamista en vielakaan saanut aikaiseksi. Olen langettanut itselleni saannon etta joka paiva pitaa kirjoittaa vahintaa 500 sanaa. No, nyt on 1500 sanaa rastissa, koska olin niin toivoton viikonloppuna. Taidan vaihtaa tuota saantoa niin etta viikonloppuisin ei ole pakko saada mitaan paperille.

Hyvaa ja riemukasta viikonalkua!

Ei taas viikonloppua!!

Sunnuntai-angstini on laajentunut viikonloppu-angstiksi. Nyt on taas tyontayteinen, hienosti ohjelmoitu, strukturoitu ja toteutettu viikko takana, ja edessa kamala ja tylsa viikonloppu joka huipentuu ankeaan sunnuntaihin. Viikolla on paljon mukavampaa, silloin ihmiset ovat ahkeria ja toimeliaita, ja viikolla tyonteko tuntuu ihan normaalilta. Viikonlopun koittaessa, viikonaikana opitut rakenteet murtuvat ja elamasta tulee kaaosta. Viikolla jaksan hertata kohtuullisen aikaisin, silla koskaan ei voi tietaa mita posti tai sahkoposti tuo tullessaan. Arkena jaksaa tehda toitakin ihan eritavalla kuin viikonloppuna, jolloin kukaan muukaan ei nayta tekevan muuta kuin maleksivan.

Tanaan on kampuksella sellainen tapahtuma kuin paattajaiset. Eli lopputentit on ohi ja opiskelijat lahtevat kesatoihin tai uraa luomaan. Sinansa aika surullista, silla tama on nyt neljas ja viimeinen kerta kun osallistun tahan tapahtumaan. Tama on siis ihan oikeasti Essexin vuosien paattymista. En nyt jaksa menna yksityiskohtiin mita tama minulle merkitsee, mutta ehka juuri siksi tunnenkin olevani aivan taysin poikki ja puhki vasynyt. Jopa siina maarin etta olen ajatellut jattaytyvani pois moisesta juhlinnasta. Mutta en oikeastaan voi, silla tama on myos viimeinen mahdollisuuteni nahda kaikkia niita ihmisia joiden kanssa olen taman vuoden jakanut. Tasta eteenpain kukin etenee gradunsa kanssa erilaisella vauhdilla, ja satunnaiset nakemiset kirjaston hyllyjen valissa eivat ole taysin vertailukelpoisia tuohon paattajaisbiletykseen. Vietettyani kirjastossa 6 tuntia, sain niin monta oivallusta jotka haluaisin kirjoittaa ylos, mutta nyt on vaan luotettava muistiinpanojen tasmallisyyteen. Huomenna sitten ehtii kirjoittaa. Lahdenkin tasta perunasalaatin tekoon ja sitten grillijuhliin, joilla paattajaiset alkavat.

Hauskaa viikonloppua niille, jotka osaavat siita nauttia!

Aamu kohellusta ja musiikki juttuja

Taas kerran oli sellainen aamu, etta toivon hartaasti etten koskaan joudu kokemaan sita uudelleen. Herasin supervasyneena (useista toitotuksistani huolimatta mieleni ja kehoni ei ymmarra olla hermoilematta gradusta: olen siis tapani mukaisesti lopettanut kunnollisten younien harjoittamisen, sen sijaan menen sankyyn siina klo. 2 aikaan ja tapitan hereilla kolmeen...neljaan..kunnes lopulta simahdan omien sekopaisten ajatusteni kanssa johonkin unentapaiseen tilaan) kellon soidessa 8.30. Sellaisten oiden jalkeen, kuin viime yo oli, on onni herata sellaisen kummpanin vieresta joka nousee ylos sangysta ja alkaa keittamaan kahvia. No, tanaan ei Davekaan herannyt vaan jatkoi uniaan viela tunnin verran. Herasin Daven unenpopperoiseen kysymykseen: 'monelta se asunnonnaytto oli tanaan?'.

Ja nyt, kuvitelkaa sellainen tilanne etta olet vihdoin saanut muutaman tunnin nukuttua, makaat sangyssa aivan kamalissa kalsareissa ja virtyneessa, maailman mukavimmassa kalsaripaidassa (ja jalassasi tietenkin valtavat villasukat) tuntien olosi niin raukeaksi ja vasyneeksi etta kehosi tuntuu lahes halvaantuneelta. Ja silla hetkella tajuat etta asuntoosi on tulossa ihmisia 20 minuutin kuluttua. Muistelet milta olohuoneesi naytti ennenkuin menit nukkumaan: vaatteita joka puolella, kirjapinoja ja paperikasoja kaikilla mahdollisilla tasoilla, kahvimukeja ikkunalaudoilla ja muutama kokistolkki lattialla. Keittiota et viitsi edes ajatella, silla juuri eilen aiheutit lievan rasvapalon, jonka seurauksena koko huusholliin levisi mahtava kary.. No, en viitsi kertoa enempaa silla tuskin kukaan tuntemani henkilo oikeasti koskaan heraa tallaiseen sekasortoon ja sotkuun. Mutta, tallaisiin kuviin ja tunnelmiin me jouduimme heraamaan.

Superpikasiivous, vaatteiden vaihto ja akkia ulos kampasta!

Kavelimme puolinukuksissa kaupungille juomaan sumpit ja saamaan jotain jarkea aamun sahellykseen. Menimme ihan ajan tappo mielessa kirjakauppaan ja sielta lehtihyllysta bongasin uusimman NME:n ja mika parhautta, mukana siina oli The White Stripes:in uusi vinyylisinkku! Olen odottanut Stripesin uutta levya niin intohimoisesti, etta tallainen mahdollisuus piti samantien hankkia. Paivan pelastus, kerrassaan!

Music for My Thoughts

Koska koen kauhistuttavana asiana minkaan ihmisen tai olennon palvontaa muistuttavan ihailun, olen valttynyt kuuntelemasta bandeja/musiikkia jotka syysta tai toisesta ovat nousseet jollekkin kummalliselle gurulistalle. Tallaisia muusikoita, joiden eteen ihmiset voisivat tappaa tai kuolla, ovat mm. Bob Dylan, Ian Curtis, Jeff Buckley, Lennon/McCartney (siis joko tai!) Jagger/Richards, Patti Smith ja tietenkin MORRISSEY. Olen salaa diggaillut The Smithsia joku vuosi sitten mutta sekin innostus laantui.. Nyt kuitenkin muistin laulun nimelta Ask joka on konkannut paassani jo muutaman paivan ajan. Ilmankos! Shyness is nice and shyness can stop you from doing all things in life you'd like to...

Opintojuttuja, lahinna itselle kirjoitettuja. Ei kannata lukea, on varmaan aika tylsaa....

Sain tanaan palautettua ensimmaisen 'etappini' eli tutkimussuunnitelman. Taas kerran olin aivan kasittamattoman ajoissa! Deadline on 12.6, mutta halusin mahdollisimman pian paasta eroon moisesta rasitteesta. Tai no, ei se nyt ihan rasite ollut mutta kuintenkin jotain sellaista joka piti saada valmiiksi. Nyt olen viimepaivat tuherrellut muistiinpanoja ja kirjoitellut kappaleita sinne tanne. Mitaan punaista lankaa ei ole viela havaittavissa, mutta ehka se sielta joskus kuoriutuu. Gradun paisumista en ole viela murehtinut, vaikka sen aika tulee taatusti. Jonkinlaista systemaattisuutta olen kuitenkin koettanut harjoittaa, niin etta luen kerrallaan vain yhden aihepiirin kirjoja. Paitsi tanaan, jolloin syoksahdin hetkeksi filosofisiin pohdiskeluihin oman kokemuksen tarpeellisuudesta tieteellisessa kirjoittamisessa. On se tarpellista, on on!

Ulkona paistoi aurinko ja huomasin ihmiseten hengailevan nurmikoilla kesamekoissaan. Minakin olin kesamekossani, siina ikivanhassa jonka ostin Espanjasta muutama vuosi sitten. Olen salaa haaveillut ompelukoneen omistamisesta, silla uskon etta tekisin itselleni tosi hienoja hameita. Jos vartalon muoto on tallainen, etta reidet on kokoa 40 ja vyotaro on kokoa 36, niin ei siina paljon muu auta kun tehda omat hameensa. Niin.

Sain tanaan lahjaksi kaksi kirjaa! Siis niin onnellisesti kavi etta satuin kerrankin olemaan oikeassa paikassa, taysin oikeaan aikaan. Valitsin Simmelin esseekokoelman seka sosiaalipsykologian klassikon. On aika uskomatonta etta jotkut tyypit saavat yliopistolta rahaa tutkimusmateriaaliin. Tama materiaali voi siis olla vaikka minkalaista, esim se voi olla auto tai tietokone. Ja viela hullumpaa on etta jos ei sita rahaa kayta tiettyyn paivaan mennessa niin sitten sen menettaa. No, satuin paikalle kun ystavani tuskasteli etta mita ihmetta han voi viela ostaa kun mitaan ei oikein tarvitse ja rahat menevat hukkaan muutaman tunnin kuluttua. Kasittamatonta!

Aurinkoisia kesapaivia toivotellen!

Meilla oli eilen tosi ihana paiva ja ilta gradun kanssa. Luin loppuun yhden kirjan, josta kirjoittelin muistiinpanoja ja lopulta joitakin kokeilevia kappaleita. Jostainhan se kirjoittaminen on aloitettava! Olen tehnyt vaikka minkalaisia suunnitelmia jo, ja vaikka kirjoitusurakka onkin vasta ihan alussa niin on jotenkin hyva pitaa tama kaikki ainakin naennaisesti hallinnassa. Huomenna menen kirjastoon palauttamaan tuon lainassa olevan satsin, ja ottamaan saman verran uusia kirjoja tilalle. Muistutus itselle: vielakaan ei ahdista, vaan koen aiheeni mielenkiinoisena ja innostavana.

Tanne ei oikeastaan kuulu juuri muuta tallahetkella. Kavin aamulla lenkilla, ja sitten tulin kotiin ja aloin siivoamaan. Innostuin siivoillessani myos pesemaan mattoja (!!). Harjatessani mattoa kynsiharjalla, kylpyammeessa polvillani konyten, sain vatsaani aivan mielettoman krampin. Siis niin kamalan, etten voinut muuta tehda menna sankyyn makaamaan. Ihmeellinen olo se oli, kertakaikkiaan! Hikoilin tuskasta ja kivusta, ja pelkasin etta kohta joudun viela umpisuolileikkaukseen. Tuska alkoi hiljalleen helpottaa, ja kun sain itseni vaannettya suoraksi, suolistostani pamahti ilmoille kaikkienaikojen paukku. Sehan se siella kramppasi..

kaakao vai kaakkao?

Tulin vaan ihan pikaisesti kertomaan etta, kun aloittaa aamun kahvilla johon on sekoitettu muutama lusikallinen superhienoa kaakaojauhetta, niin tulee hetkeksi sellainen olo etta tasta tulee hyva paiva. Lueskelen tassa nyt yhta kirjaa ja iltapaivalla mennaan picknikille. Laitan sitten kuvia meidan picknick herkuista vahan myohemmin.

Ne koppaa mua..

Luin lehdesta, etta paikallinen hallitus (tai tarkemmin sanottuna se oli opetusministerio) julkaisi sellaisen raportin jonka mina olisin halunnut julkaista! Siis oikeasti tama on tosi hyva juttu, koska nyt voin huoletta esittaa vaittamiani jonkun vakavasti otettavan julkaisun varassa. Ei tartte alkaa niin kovasti tulkitsemaan. Mutta pieni (ihan tosi pienenpieni) aani sisallani on hieman myrtsina, koska raporissa kaytetaan ihan tasmalleen samanlaista kielikuvaa kuin mina kaytan kuvailemaan tutkimuskohdettani. Onko sitten vahan tyhmaa etta mun gradun nimi on melkein sama kuin tuon isoon mediaan (BBC, The Guardian, The Independent ...) levinneen raportin nimi? No, ehka se unohtuu.. tai sitten ma vaihdan sita nimea... mutta en oikeestaan haluais vaihtaa kun musta se on niin ovela ja nokkela nimi ja tosi kuvaava kans...valivalivalivali

Ja niin muuten! Miten hemmetissa nyt voi olla kesakuu? KESAKUU?!

Teoriaosuus

Syy blogihiljaisuuteen

Eli paljon luettavaa. Tiistainen esitelma meni hyvin. Siis tuskin se kenekaan muun mieleen jai, mutta itselle siita tuli hyva mieli. Neutraali kokemus. En esim. oksentanut tai paskantanut minnekkaan enka myoskaan pyortynyt tai muutenvaan jaatynyt paikolleni.

Nyt on siis edessa muutaman viikon mittainen puristus teoriaosuuden kanssa ja sitten alankin olla valmis hommiin, eli haastatteluihin. En halua alkaa hermostumaan tai ahdistumaan tasta viela. Katsotaan hieman myohemmin sitten.

Our House, Its a Very Very Very Fine House, Our House

Laitan tahan hieman kuvia meidan kodista. Muutto on edessa muutaman viikon paasta, enka usko etta kukaan ehtii taalla enaa kylailemaan. Tama asunto on minulle tarkea silla onhan se ensimmainen kunnollinen Englannin kotini. Ja hyva koti tama on ollutkin. Oikein viihtyisaa ja mukavaa. Kotimme on siis vain yksi huone + keittio + kylppari, joten kaikkin kuvat ovat vaan siita yhdesta huoneesta. Ja seinalla nakyva taulu on se Daven mulle maalaama. Mainitsemisen arvoista on myos tuo sohva, jonka paallystimme itse eraana yona. Siis todellakin, siihen meni yksi yo kun mitattiin, ommeltiin ja lopulta niittailtiin kangasta kiinni sohvan runkoon.

Tulin Englantiin vuonna 2003 mukanani ainoastaan rinkka, nyt tavaraa on kertynyt kokonaisen yksion verran ja kohta pitaa alkaa tosissaan miettimaan mista kaikesta voisin yrittaa paasta eroon.

Taalla on vaihteeksi taas sateinen paiva. Harmittavaa, koska tanaan on luvassa ystavamme grillibileet. Olen luvannut leipoa valkosipulileipaa, ja taikina se tuolla on nousemassa. Toivottavasti saa selkenee edes vahan, on kai se nyt aika ankeaa viettaa grillibileita sisalla!